51. makkara

11.10.2019

Katsoin tällä viikolla ohjelmaa Ensitreffit alttarilla. Kiva ja hyväntuulinen ohjelma, jossa ei ole tarkoitus revitellä, toisin kuin useassa muussa realityssä. Hommaan kuuluu juu vastoinkäymisiä mutta niiden ei ole tarkoitus nolata tai muuta sellaista. Edeltävässä jaksossa oltiin sopivasti luonnossa, ja jäin pohtimaan tuota Heidin ja Oskarin erilaista tapaa olla luonnossa. Toiselle hetken ikuistaminen on tärkeää, toinen ehkä haluaisi vaan olla. Musta se on mielenkiintoista, riippumatta siitä onko kyseessä nyt heidit ja oskarit vai jotkut muut peruspirkot. Itse olen molempia; kuvaaja ja oleskelija.


Olen tykännyt luonnossa olemisesta juuri siksi, että voin hyvällä omallatunnolla sanoa, että puhelin ei kuulu, vähän huono kenttä just nyt joten laitanpa sen vaikka kokonaan kiinni. Ei ole somea, eikä mitään muuta maailmaa kuin se, joka nyt on. Silloin kun vettä tulee perkeleellinen määrä, toivoisin että olisi. Mutta ei.

Alkujaan en jaksanut kuvata retkillä juurikaan, siis silloin 15 vuotta sitten. Myöhemmin aloin ottamaan kuvia kännykällä ja nyt otan niitä pääosin järkkärillä. Alussa tuntui, että kaikenlaista pitää järkkärillä kuvata, koska siitä voi olla joskus jotain hyötyä. Tällä tavalla otetuista kuvista onkin ollut hyötyä, mutta nykyisin mietin etukäteen, millaisia kuvia reissusta tarvitsen. Kuvat on työtä varten, mutta loppu vaelluksesta on sitten ihan vaan vaellusta, josta pidän oli kyseessä työ tai huvi. Voin kolmen viikon reissulla kuvata vaikka seitsemänä päivänä työtä varten ja loppuina päivinä räpsiä huvikseni jos joku kiva tilanne sattuu kohdalle. Tämä on selkiyttänyt olemista tosi paljon. En ole jatkuvasti kamera kourassa, ja kuvaustilanteet on erikseen. Ne menee siinä samalla kuin normaali askartelu, mutta jokaista ruoanlaittoa, joenylitystä ja kaakaomukillista ei ole tarpeen kuvata. Perusretkellä saatan silti ottaa kuvan aina makkarasta. Jos vaelluksella on tortilloja, lopputulos on varma.


Silloin kun aloitin tämän blogin, tein päiväreissuja lähialueelle ja muutamia reissuja Lappiin vuosittain. Se on varmaan se perustallaajan tilanne. Ihmisellä on rajallinen määrä lomia, ja niistä vain osa vietetään vaeltaen. Yksikin reissu pohjoiseen vuodessa on hyvä ja lataa akkuja mainiosti. Kun aloitin kirjoittamaan työkseni, olin ensimmäisenä vajaana yrittäjävuotenani noin kuukauden reissussa. Sitten seuraavana vuonna 100 päivää, sitten vain 75 ja 72 päivää vuodessa. Tänä vuonna olen ollut reissussa noin kaksi kuukautta ja vuotta on vielä jäljellä. Tässä lukemassa on reissut varustemessuille Muncheniin ja kaikki tapaamiset, haastattelupäivät jne jotka on tehty missä tahansa muualla kuin täällä lähialueella. Jos rankkaan listaan vain sellaiset matkapäivät, jotka on mun mukaan vaellusta tai päiväretkiä samoilla vaellusreiteillä, se on tehnyt vuositasolla 23 (2015, vajaa vuosi), 75 (2016), 49 (2017), 56 (2018) ja 38 (2019, kesken) vuorokautta. Toisaalta se on paljon, toisaalta tuntuu aika vähältä. En laskenut mukaan etelän päiväretkiä tai jotain lähialueella tehtyjä hupiyöpymisiä, vaan sellaiset, joissa olen ollut käytännössä jossakin päin lappia vaeltamassa.


Oskari oli sitä mieltä, että jos on ottanut kuvan 50 makkarasta, niin sitä 51. makkaraa ei välttämättä enää jaksa kuvata. Itse olen huomannut, että se hyvinkin mahdollisesti pitää kuvata. Myös moni roiskeläppä ja vaahtokarkki ansaitsee hetkensä. Voi olla, että julkaista ei enää tarvitse. Se on se mikä on käynyt tällekin blogille; reissuja on vaikka kuinka paljon, ja kesälläkin olin kolme viikkoa tunturissa. Välissä ajoin lapset Suomen puolelle junalle ja jatkoin matkaani tunturissa. Siitä ei ole sanaakaan täällä, koska se on mun kuplassani jotenkin niin normaalia. Instassa on sentään jonkin verran kuvia. Asiat on painettu mieleen ja kuvakin ehkä otettu, mutta spektaakkelimaista kerrottavaa ei niinkään enää ole. Kirjoitan näistä kyllä aikanaan työasioissa eri teemoilla napakat artikkelit, joiden aiheet on tiedossa ja teemat löytyy helposti. Siltikään suurta kymmenen numeron blogipostaussarjaa matkakertomuksineen ja reittikuvauksineen yhdestä rupisesta reissusta ei kyllä enää lähde. Henkilökohtaisia fiilisjuttuja voisin kirjoittaa, mutta en tiedä mikä on henkilökohtaisen ja liian henkilökohtaisen raja.


Koirien kanssa vaeltamisesta kyllä vielä riittää tarinaa. Oltiin viime reissulla kaikkien koirien kanssa vaeltamassa noin kolme viikkoa, ja siinä oli kyllä hommaa!



Tämän jälkeen meille tuli viides koira. Oikein mukava.

Lasten kanssa vaelletaan myös paljon, mutta välttelen siitä kirjoittamista. Äititeema ei oikein tunnu omalta. Kesällä mun 12- ja 13-vuotiaat kuitenkin töpötti Abiskosta Nikkaluoktaan oikein reippaasti, enkä näe tässä mitään ihmeellistä. Tietty ne kävelee. Nukuttiin myös kaikki yöt teltassa. Aikuiset yhdessä ja lapset omissaan. Retkivarusteistakin juttua riittää, mutta se ei tarkoita että kaikkien pitäisi ostaa ne kaikki.

Oma somen käyttäminen on myöskin muuttunut. En seuraa juurikaan blogeja, vaikka ennen ahmin niitä paljonkin. Yleisimmät ärsytykset kohdistuvat jatkuvaan mainontaan tai piilomainontaan, vähän hassuun tietoon, tai sitten aiheet käsittelevät asioita jotka eivät itselleni enää ole ajankohtaisia. Voi olla, että jos tutustuisin uusimpiin blogeihin, löytäisin asioita joista pidän. Mutta jostakin syystä en enää jaksa kaivella. Sen sijaan kaivelen omaa napanöyhtääni jossakin kaukaisella laavulla, jonka sijaintia en kerro edes jälkikäteen. Etukäteen en ole kertonut juuri koskaan.



Musta on hienoa, että on erilaisia tapoja olla luonnossa. Jos haluaa nauttia rauhasta ja antaa makkarallekin rauhan, se on ihan ok. Jos taas tykkää kuvata muistot kameralle niin mikäs sen mahtavampaa. Mun tapani on nykyisin kaukana kaikesta ja kaikista, välillä kuvaillen ja välillä vain oleskellen.



Tämä kuva on jostakin Ruotsista. Ei ollut ketään missään pitkään aikaan, paitsi jotain mopojonneja tuolla tunturissa. Tämä on hyvin arkipäiväistynyt asia itselleni. Teltta keskellä tunturia, ei juurikaan ihmisiä. Mun mielestä ihmisten erilainen arki on mielenkiintoista, mutta sen tuottaminen itse on kummallista. Olen kiinnostunut nimenomaan arjesta, en kiillotellusta kuvasta joka optimoidaan tasaisella postaustahdilla ja julkaisemalla asia niin, että se varmasti sopii algoritmille. Itse pidän tästä huolta kirjoittamalla silloin kun sattuu huvittamaan vaikka se ei kiinnostaisi ketään.

Sama suunnitelmallisuus koskee vaelluksia ja muita retkiä. Saatan katsoa sääennusteesta paikan minne lähden.

...vaikka huomenna.



Vähän säännöllisemmin retkijuttuja on kuitenkin instassa instagram.com/marika.varpenius/



13 kommenttia :

  1. Kiitos. Blogit ovat pudonneet minunkin lukemieni juttujen listalta. Erityisesti se, että esitellään, kuinka on hankittu no vaikkapa aurinkokennolaturi, ja sitä sitten hehkutellaan, mutta missään vaiheessa ei palata siihen, toimiko ja miten toimi tai varsinkin kesti! tai millainen verrattuna johonkin muuhun. Edetään sen mukaan, mitä on saatu mainostettavasksi ja oikeastaan huijataan meidät lukemaan mainos, vaikka otsikko antaa ymmärtää kyseessä tulevan tietoa...ja lopuksi laitetaan saatu mainostuote myyntiin kirpparille, josta me muut tallaajat vielä maksamme kohtuunormaalihinnan...miksi muutoin kirppareilla on niin paljon uutta retkitavaraa?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mulla on ollut työn puolesta joskus aurinkokennolatureita. Kannoin kahta myös kalottireitillä ja niistä vain toisella teki jotain. Mun kokemuksen mukaan aurinkokennolatureilla lataa pikkulaitteita, kuten gps-kelloa ihan ookoosti, mutta suurempiin ne ei kunnolla pysty.

      Tässä mittaustuloksia:
      BioLite Solar panel 10 W, mitattu 3,3 W lähinnä hetkellisesti. Lataus pätki jatkuvasti ja loppui nopeasti.
      Exibel 10 W, mitattu 5,2 W.
      GP Solar panel 4,5 W, mitattu 2,4 W.
      Phaesun Trek King 14 W, mitattu 6,2 W.
      Powertraveller extreme solar 5 W, mitattu 2,9 W.
      Tespack Solar kit 7 W, mitattu 2,4 W ja kahdella yhteen kytketyllä 5,9 W.

      Nämä on kaikki mitattu samana toukokuisena päivänä kello 14-15 auringon paistaessa pilvettömältä taivaalta. Aurinkohommissa kaikki valmistajien antamat lukemat ovat wattipiikkejä, eli lukemia joita tuotteista on teoriassa mahdollista saada. Wattipiikit annetaan laskennallisella auringonsäteilyteholla jota Suomessa ei ikinä saavuteta. Laskennallinen on 1000W/m2, Suomessa saadaan max 800-900W/m2. Maksimit Suomessa saadaan maalis-huhtikuussa kun lämpötila on alhaalla ja aurinkoa riittää. Loput häviöistä tuhlataan esim. halpaan elektroniikkaan. Kestävyydestä en osaa sanoa, kun tuollaisilla tehoilla ei kiinnosta käyttää niitä kovin pitkään. Jos joku kokee saavansa aurinkokennolaturista tarvitsemansa hyödyn niin mikäs siinä.

      Juu, et kysynyt just tätä nyt multa, mutta sattui olemaan mittaustuloksia näistä. :D

      Mainoksissa mua tympii se, että niissä aina kokemuksen perusteella tuotehan on aivan ihana. Sitten kun olen itse käyttänyt sitä, tiedän että näin ei välttämättä ole. Esimerkiksi Garminin inreach -satelliittipuhelin on mulla käytössä ja se on pääosin hyvä ja toimiva laite. Laitteella ei vaan kaikki viestit mene perille ja tämä on muidenkin kuin mun laitteen ongelma. Mainoksessa sitä ei kuitenkaan kerrota koska on tarpeen tuoda esille vain hyvät puolet. Itsekin tykkään laitteesta ja käytän sitä, mutta fakta on kuitenkin että osa viestiliikenteestä tökkii.

      Sisustusblogeja seurasin joskus kun piti oma talo saada söpöön kuntoon. Niissä unohdetaan usein kertoa, onko joku mainos vai ei. Mulla ei siis ole mitään mainoksia vastaan. Piilomainonta sen sijaan on Suomessa kiellettyä ja omassa mielessäni se aina heikentää kuvaa mainostavasta yrityksestä sekä sivustosta, joka näin tekee.

      Ja juu, on olemassa blogeja ja yrityksiä joissa nämä asiat on kunnossa. :)

      Poista
  2. Hienoja koiria ja koirakuvia! Antti

    VastaaPoista
  3. Varusteet tulevat ja menevät. Eivät ne niin kauhean kiinnostavia ole. Kallis ilmapatja oli kyllä hyvä hankinta ja nukkumiseni parani noin 100%. Sitten mietin aina primus-kaasupatruunan salakuljetusta finnairilla, sen alituista epäonnistumista ja mahdollista risukeitintä. Savotta-loue teki nyt inhottavan sadekepposen eli saumat vuotivat ihan solkenaan. Pääsin aamulla onneksi tuvalle kuivailemaan.
    Kaksi viikon reissua olen tänä vuonna tehnyt Kekkoseen ihan itsekseni. Nyt syksyllä oli valtavasti porukkaa ja juttuseuraa. :)
    Jumalaisen kauniina syyspäivänä kuljin Paratiisikuruun ja istuin sitten Ukselmapään juurella katselemassa melkein pystysuoraa kivirutakkoa joka olisi vielä pitänyt ylittää, voidakseni jatkaa Pirunkuruun. Oli pakko kääntyä takaisin Sarviojalle.
    Askel painaa jo, eikä rinkasta uskalla vähentää mitään. Mutta arvelen taas ensi keväänä kuitenkin lähteväni reissuun.
    e.s

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Musta varusteet ovat kiinnostavia (tietty, onhan se osa mun työtä). Kaikki niitä kuitenkin käyttävät ja osa niistä toimii paremmin kuin toiset. Sitten kun olen retkellä, haluan että kamat ovat huomaamattomia ja voin keskittyä vaellukseen ja maisemiin. Se tarkoittaa, että esim. saumat eivät vuoda ja mukana oleva aurinkopaneeli oikeasti lataa laitteeni. :) Jos kamat ei toimi niin sitten voi olla kurjaa.

      Jos ei voi vähentää, niin voiko keventää rinkkaa jotta reissut voi jatkua? Eräs kalottireitillä tapaamani vanhempi tupavahtirouva kertoi tehneensä niin. Siis todella rankalla kädellä..

      Poista
    2. Savotta 1200:sta luopuminen on lähes mahdoton ajatus. Pystyisinköhän? Pitääpä ruveta tutkimaan nettiä. Jospa katsoisi pitkästä aikaa sitä Retki-lehteäkin. Sitten on vielä kamera optiikoinen, noin 3 kg. Olisi ollut kiva tietää, miten tuo rouva kevensi. Jotain pitää nyt tosiaan keksiä. :)

      Poista
    3. Mä en tiedä mitä rouva kevensi, mutta teki sen punnitsemalla kaiken. Jos oli vaihtoehtoisia välipuseroita, otti mukaan sen, joka on kevyin. Ei tullut puheeksi mitä kaikkea lähti, mutta se mitä jäi, myös vaihtui kevyempään. Jos pitää kaikki kamat vaihtaa niin kalliiksihan se tulee vaikka miten yrittäisi etsiä käytettyä. Isoimmat taitaa olla rinkka, teltta ja keittiö, mutta turha täältä on mitään huudella kun en tiedä mitä kaikkea kannat. :) Mun kamera painaa 1,7 kiloa ja sekin on vähän liikaa mulle.

      Poista
  4. No kiitos paljon! Kylläpä tämä tulikin kerralla selväksi. Toisin kuin siinä blogissa, jossa ainoastaan suitsutettiin, jotta nyt lähdetään tämmösellä kennolla retkelle. Eikä sitten palattu asiaan. Olettaisi kyllä, että tuotteen lahjoittajakin hyötyisi informatiivisemmasta otteesta...Garministakin on ollut tosi vaikea saada oikeaa tietoa. Kiitos siitäkin kommentista.Olimme pyöritelleet sitä asiaa kotona monta kertaa. Kotimaisella ultrapointilla pääsee siis sittenkin ihan kivasti pitkälle. Ukko näkee missä minä viilletän, eikä tartte turhia kommunikoida.Kun en retkellä tykkää soittelusta. Kiitti blogista maisemineen ja kertomuksineen!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Itse olen tykännyt että mukana on jokin gps sekä mahdollisuus kommunikointiin jos puhelimessa ei ole kenttää. Lisäksi on sos-toiminto, jolla saa apua paikalle. Sen puolesta tuo inreach haukkuu paikkansa mutta se, ettei viestit aina mene perille, on vähän kurjaa. Tuolla siis kulkee vain teksti, ei soitot ollenkaan.

      Kiitti kommentoinnista. Mukava huomata, että täällä on keskustelua vaikka postauksissa onkin ollut pidempään hiljaista :)

      Poista
    2. Mulla oli kalottireitillä käytössä InReach Mini. Kaikki lähettämäni viestit meni perille ja sain vastaanotettua kaikki mitä mulle lähetettiin. Joskus lähetys kesti kauan (pari mi uuttia) mutta yleensä ne lähti heti. Säätiedotuksen tilaus kesti joskus 10min. En keksi mitään moitittavaa toiminnassa, mutta valikon loogisuus oli alkuu eri kuin mun logiikka. Oli joskus vaikea löytää valikosta se mitä etsin. Antaisin kyllä Garmin InReach Minille vain kehuja.

      Poista
  5. Moro Marika! Kyllä täällä sinun jutut kiinnostaa. Caikka mullakin on tippunut blogeja valtaisasti listalta kun ei vaan jaksa, niin silti mm. sinun kirjoitukset ilahduttaa, silloin kun niitä sattuu tipahtelemaan.

    Tuo "Äititeema ei tunnu oikein omalta" tuntuu niin tutulta ja siksi salaa haluaisin, että just sinä kirjoittaisit vielä lisää muksujen kanssa retkeilystä kun itsellä asia on nyt ajankohtainen. :D Mulla pyörii 4,5 kk hurjalla mutsikokemuksella mielessä kaikenlaisia blogitekstiaiheita, joihin voisin jämäkästi ja humoristisesti ottaa kantaa, mutta järki sanoo että se on tuhon tie. Vanhemmuus on monille niin herkkää hommaa, että ei vaan pysty.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No mutta tuhon tiehän voisi olla mielenkiintoinen. Antaisin ääneni sille. Anna mennä vaan :D

      Tuommoinen pötkylä oli musta kauhean helppo pl. se, että sitä piti kantaa. Törkkää vaan maahan niin siinä se onnellisena syö voikukkia ja leikkii pussitetulla vessapaperirullalla. Ei onnistu enää teinien kanssa vaikka miten yrittää. Niillä on kaikkia kummallisia mielipiteitä ja vastaankin laittavat, ja lisäksi pitää ennen aamukahvia keksiä vastauksia liittyen Hitleriin, kuolemanrangaistuksiin ja sisällissotaan. Nauti siis vielä kun voit..

      Ainahan voisin tietysti kirjoittaa sosiaalisesti hyväksytyn tekstin aiheesta "Retkeilen, jotta olisin parempi äiti" tai jotain muuta vastaavaa paskaa, jolla olisi joidenkin mielestä hyväksyttyä perustella sitä, että viihtyy metsässä varsin hyvin. Tai oikeastaan viihdyn kyllä tunturissa paremmin, mutta metsäkin käy jos ei tunturia ole tarjolla. Voisin myös nostaa miestäni jalustalle, kun se niin ahkerasti ja ihanasti osallistuu hyvää hyvyyttään näihin kotihommiin tiskaamalla (joka päivä), pyykkäämällä (joka päivä) ja viemällä lapsia harrastuksiin ja keittämällä puuroa ja tekemällä kaikkia muita sädekehän kiillotushommia. Itse lähinnä nalkutan fairyn kulutuksesta. En tajua miten voi lotrata niin paljon fairylla kun meillä on kuitenkin tiskikone.

      Tjooh, se äititeema ei oikein ole mun elämäni ydin, mutta voisin kyllä kirjoittaa kuinka mukavaa on kun voi lähettää lapsiasian Finnairilla mummolaan Espanjaan kuukaudeksi ja ulkoistaa teinihommat. On muuten tosi kätevä tuo yksin matkustavan lapsen palvelu. Maksaa 60e ja sillä saa paijausta ja suklaata lähtöportilta siihen asti, kun lapsi vastaanotetaan jossain kaukana.

      Poista

by mlekoshi