51. makkara

11.10.2019

Katsoin tällä viikolla ohjelmaa Ensitreffit alttarilla. Kiva ja hyväntuulinen ohjelma, jossa ei ole tarkoitus revitellä, toisin kuin useassa muussa realityssä. Hommaan kuuluu juu vastoinkäymisiä mutta niiden ei ole tarkoitus nolata tai muuta sellaista. Edeltävässä jaksossa oltiin sopivasti luonnossa, ja jäin pohtimaan tuota Heidin ja Oskarin erilaista tapaa olla luonnossa. Toiselle hetken ikuistaminen on tärkeää, toinen ehkä haluaisi vaan olla. Musta se on mielenkiintoista, riippumatta siitä onko kyseessä nyt heidit ja oskarit vai jotkut muut peruspirkot. Itse olen molempia; kuvaaja ja oleskelija.


Olen tykännyt luonnossa olemisesta juuri siksi, että voin hyvällä omallatunnolla sanoa, että puhelin ei kuulu, vähän huono kenttä just nyt joten laitanpa sen vaikka kokonaan kiinni. Ei ole somea, eikä mitään muuta maailmaa kuin se, joka nyt on. Silloin kun vettä tulee perkeleellinen määrä, toivoisin että olisi. Mutta ei.

Alkujaan en jaksanut kuvata retkillä juurikaan, siis silloin 15 vuotta sitten. Myöhemmin aloin ottamaan kuvia kännykällä ja nyt otan niitä pääosin järkkärillä. Alussa tuntui, että kaikenlaista pitää järkkärillä kuvata, koska siitä voi olla joskus jotain hyötyä. Tällä tavalla otetuista kuvista onkin ollut hyötyä, mutta nykyisin mietin etukäteen, millaisia kuvia reissusta tarvitsen. Kuvat on työtä varten, mutta loppu vaelluksesta on sitten ihan vaan vaellusta, josta pidän oli kyseessä työ tai huvi. Voin kolmen viikon reissulla kuvata vaikka seitsemänä päivänä työtä varten ja loppuina päivinä räpsiä huvikseni jos joku kiva tilanne sattuu kohdalle. Tämä on selkiyttänyt olemista tosi paljon. En ole jatkuvasti kamera kourassa, ja kuvaustilanteet on erikseen. Ne menee siinä samalla kuin normaali askartelu, mutta jokaista ruoanlaittoa, joenylitystä ja kaakaomukillista ei ole tarpeen kuvata. Perusretkellä saatan silti ottaa kuvan aina makkarasta. Jos vaelluksella on tortilloja, lopputulos on varma.


Silloin kun aloitin tämän blogin, tein päiväreissuja lähialueelle ja muutamia reissuja Lappiin vuosittain. Se on varmaan se perustallaajan tilanne. Ihmisellä on rajallinen määrä lomia, ja niistä vain osa vietetään vaeltaen. Yksikin reissu pohjoiseen vuodessa on hyvä ja lataa akkuja mainiosti. Kun aloitin kirjoittamaan työkseni, olin ensimmäisenä vajaana yrittäjävuotenani noin kuukauden reissussa. Sitten seuraavana vuonna 100 päivää, sitten vain 75 ja 72 päivää vuodessa. Tänä vuonna olen ollut reissussa noin kaksi kuukautta ja vuotta on vielä jäljellä. Tässä lukemassa on reissut varustemessuille Muncheniin ja kaikki tapaamiset, haastattelupäivät jne jotka on tehty missä tahansa muualla kuin täällä lähialueella. Jos rankkaan listaan vain sellaiset matkapäivät, jotka on mun mukaan vaellusta tai päiväretkiä samoilla vaellusreiteillä, se on tehnyt vuositasolla 23 (2015, vajaa vuosi), 75 (2016), 49 (2017), 56 (2018) ja 38 (2019, kesken) vuorokautta. Toisaalta se on paljon, toisaalta tuntuu aika vähältä. En laskenut mukaan etelän päiväretkiä tai jotain lähialueella tehtyjä hupiyöpymisiä, vaan sellaiset, joissa olen ollut käytännössä jossakin päin lappia vaeltamassa.


Oskari oli sitä mieltä, että jos on ottanut kuvan 50 makkarasta, niin sitä 51. makkaraa ei välttämättä enää jaksa kuvata. Itse olen huomannut, että se hyvinkin mahdollisesti pitää kuvata. Myös moni roiskeläppä ja vaahtokarkki ansaitsee hetkensä. Voi olla, että julkaista ei enää tarvitse. Se on se mikä on käynyt tällekin blogille; reissuja on vaikka kuinka paljon, ja kesälläkin olin kolme viikkoa tunturissa. Välissä ajoin lapset Suomen puolelle junalle ja jatkoin matkaani tunturissa. Siitä ei ole sanaakaan täällä, koska se on mun kuplassani jotenkin niin normaalia. Instassa on sentään jonkin verran kuvia. Asiat on painettu mieleen ja kuvakin ehkä otettu, mutta spektaakkelimaista kerrottavaa ei niinkään enää ole. Kirjoitan näistä kyllä aikanaan työasioissa eri teemoilla napakat artikkelit, joiden aiheet on tiedossa ja teemat löytyy helposti. Siltikään suurta kymmenen numeron blogipostaussarjaa matkakertomuksineen ja reittikuvauksineen yhdestä rupisesta reissusta ei kyllä enää lähde. Henkilökohtaisia fiilisjuttuja voisin kirjoittaa, mutta en tiedä mikä on henkilökohtaisen ja liian henkilökohtaisen raja.


Koirien kanssa vaeltamisesta kyllä vielä riittää tarinaa. Oltiin viime reissulla kaikkien koirien kanssa vaeltamassa noin kolme viikkoa, ja siinä oli kyllä hommaa!



Tämän jälkeen meille tuli viides koira. Oikein mukava.

Lasten kanssa vaelletaan myös paljon, mutta välttelen siitä kirjoittamista. Äititeema ei oikein tunnu omalta. Kesällä mun 12- ja 13-vuotiaat kuitenkin töpötti Abiskosta Nikkaluoktaan oikein reippaasti, enkä näe tässä mitään ihmeellistä. Tietty ne kävelee. Nukuttiin myös kaikki yöt teltassa. Aikuiset yhdessä ja lapset omissaan. Retkivarusteistakin juttua riittää, mutta se ei tarkoita että kaikkien pitäisi ostaa ne kaikki.

Oma somen käyttäminen on myöskin muuttunut. En seuraa juurikaan blogeja, vaikka ennen ahmin niitä paljonkin. Yleisimmät ärsytykset kohdistuvat jatkuvaan mainontaan tai piilomainontaan, vähän hassuun tietoon, tai sitten aiheet käsittelevät asioita jotka eivät itselleni enää ole ajankohtaisia. Voi olla, että jos tutustuisin uusimpiin blogeihin, löytäisin asioita joista pidän. Mutta jostakin syystä en enää jaksa kaivella. Sen sijaan kaivelen omaa napanöyhtääni jossakin kaukaisella laavulla, jonka sijaintia en kerro edes jälkikäteen. Etukäteen en ole kertonut juuri koskaan.



Musta on hienoa, että on erilaisia tapoja olla luonnossa. Jos haluaa nauttia rauhasta ja antaa makkarallekin rauhan, se on ihan ok. Jos taas tykkää kuvata muistot kameralle niin mikäs sen mahtavampaa. Mun tapani on nykyisin kaukana kaikesta ja kaikista, välillä kuvaillen ja välillä vain oleskellen.



Tämä kuva on jostakin Ruotsista. Ei ollut ketään missään pitkään aikaan, paitsi jotain mopojonneja tuolla tunturissa. Tämä on hyvin arkipäiväistynyt asia itselleni. Teltta keskellä tunturia, ei juurikaan ihmisiä. Mun mielestä ihmisten erilainen arki on mielenkiintoista, mutta sen tuottaminen itse on kummallista. Olen kiinnostunut nimenomaan arjesta, en kiillotellusta kuvasta joka optimoidaan tasaisella postaustahdilla ja julkaisemalla asia niin, että se varmasti sopii algoritmille. Itse pidän tästä huolta kirjoittamalla silloin kun sattuu huvittamaan vaikka se ei kiinnostaisi ketään.

Sama suunnitelmallisuus koskee vaelluksia ja muita retkiä. Saatan katsoa sääennusteesta paikan minne lähden.

...vaikka huomenna.



Vähän säännöllisemmin retkijuttuja on kuitenkin instassa instagram.com/marika.varpenius/



by mlekoshi