Erakoituminen etenee

3.11.2017

Luulen, että retkeilijöissä on paljon niitä, jotka viihtyvät hiljaisuudessa. Mikä on parempaa kuin koskematon hanki, tyhjä autiotupa tai se, ettei puhelin kuulu?


Musta on kuitenkin mukava nähdä ihmisiä autiotuvilla. Mitä kauempana tupa on tiestä, sitä mukavampaa väkeä siellä käy. Silti, jos voi valita, olen mieluiten yksin. Jos olet yksin tuvalla ja joku lähestyy tupaa, mitä mietit?

Käykö mielessä se, että onpa mukavaa saada seuraa? Vai oletko kaltaiseni, joka nukuttuaan tuvalla yksin miettii, miten mukavaa oli kun kukaan ei tullut?

Olen tavannut tuvilla kivoja tyyppejä, joiden kanssa jutustelu on jatkunut myös vaellusten jälkeen. Nytkin mietin, missä paikassa mahdollisesti tapaan seuraavan kerran ne sisarukset, joihin olen törmännyt kaksi kertaa sattumalta, kerran Abiskon lähellä ja kerran Barraksen. Mietin myös, millainen reissu oli eräällä naisella, joka käveli Kevolla yksin ja jonka tunnistin äänestä. Samalla vaelluksella tapasin miehen, jonka matka jatkui Muotkalle. Kuinkahan se reissu meni? Kerran tuvalle tupsahti keskellä yötä mies, joka oli hiihtänyt etelänavalla. Kello oli kaksi ja olin yksin. En muista miltä tämä tyyppi näytti. En kuitenkaan usko, että se oli unta.


Tuvilla on mukavia ihmisiä joilla on hyviä kokemuksia ja mielenkiintoisia tarinoita. Silti en ole pahoillani, jos tuvalla ei ole muita.

Hiihdin viime keväthangilla yksin, ja törmäsin useasti siihen, että mulle tultiin pitämään seuraa tai pyydettiin varaustuvan puolelle, kun siellä on muitakin. Muutama jopa voivotteli, kun ihan yksin siellä vain olen. Ehkä kysyjät olivat sosiaalisempia ja kaipasivat itse seuraa. Ehkä he eivät olisi viihtyneet yksin, en tiedä. Mä kuitenkin viihdyn.


Tiedättekö Inarin Tinjan? Tinja elää Muotkan laidalla koirien ja hevosten kanssa. On siellä Alexkin. Tinja tykkää olla yksin, mutta on tosi kiva tyyppi ja vetää kaikenlaisia koiravaljakko- ja hevosjuttuja erilaisille porukoille. Silti, yksin oleminen on se, mistä hän tykkää. Näen tässä ajattelutavassa jotain samaa, kuin omassanikin.

Jossain 50 hengen humanistilaumassa mut syödään elävältä. En viihdy mitenkään, en sovi joukkoon ja päällimmäinen tunne on pois täältä. Kommunikointitapa on erilainen. Olen kasvanut teekkaripiireissä, joissa akateeminen vittuilu on uusi musta. Se mikä mulle on normaali, on jollekin toiselle todella tyly. Jos yritän olla erityisen neutraali, joku pahoittaa silti mielensä, enkä edes huomaa miksi. Ihmiset eivät ole vääränlaisia, vain erilaisia. Jos et sovi joukkoon, vaihda joukkoa. Niin kirjoitti Keakin.

Vaikka ison osan työstä teen joko ulkona luonnossa tai kotona koneen ääressä, tähän liittyy myös sosiaalinen puoli. En tiedä kuinka muut erakkoluonteiset selviävät töissä? Valikoituuko työ siten, että sitä voi tehdä kammiossa? Joku tutkijan ura voisi olla hyvä. Kerran kuussa voi laittaa raportin, että tämmöstä mä olen tehnyt. Mun työhön liittyy tosi kivoja haastatteluja ja tapaamisia, messuja, koulutuksia ja vaikka mitä. ISPOt on yksi megaluokan tapahtuma, jossa kävin alkuvuodesta. Siellä on halleittan ihmisiä ja kamoja, ja oli kutkuttavaa tutustua kaikkiin niihin. Tällaisten superisojen tapahtumien jälkeen tarvitsen tupla-ajan hiljaisuutta palautumiseen. Oikeastaan tarvitsen sitä jokaisen sosiaalisen päivän jälkeen. Yksi päivä Helsingin hälyssä tarkoittaa kahta päivää laavulla ja poluilla. Pidän näistä hälyisistä päivistä kyllä, kunhan se pysyy vain mukavana vaihteluna. Suurkaupunkiin mua ei saa asumaan. Kun käyn edes naapurissa kahvilla, senkin jälkeen pitää olla kolme tuntia hiljaisuudessa jotta korvat lakkaa soimasta.


Olen ennemmin ulkona, kuin näkyvä tyyppi somessa. Hirveän epäseksikästä ja huonoa brändin rakentamista, eikö vain? En jaksa ottaa feikattuja kuvia enkä suunnitella ja laskelmoida. Se ei ole aitoa. Jätän sen muille. Instassa mulla on nyt ollut kuukauden tili, jolle en ole tehnyt mitään. Tuntuuko musta vaan, vai onko joku someinflaatio menossa? Vastaavasti tunnen kyllä vaikka kahviloissa ja hotellin aamupalalla olevani se outo tyyppi, jonka puhelin ei olekaan liimattuna käteen. Ehkä tämä on vain jokin vastareaktio. Nyt en enää oikein osaa edes aloittaa instassa. Pitäisikö ekan kuvan olla joten huippua ja superia? Mulla olisi tarjolla kuva koirasta, jolla on hampaissa ruma ja rujo luu. Koira oli siitä erityisen onnellinen.


Talvi tulee, ja oikeastaan toivoisin että täällä etelässäkin se pysyy. Mulla on pohjoisessa ainakin kuusi paikkaa tiedossa, minne haluaisin mennä. En tiedä minne menen, mutta en aio somettaa sukset jalassa. Jälkikäteen kerron sitten kyllä, mikä ihana paikka kannattaa käydä katsomassa.

Kyllä mun on hyvä aika siirtyä erakoitumaan jonnekin tunturin juurelle pysyvämmin. Voisin lähettää sitten kerran kuussa raportin, että miten menee. Sen voin sanoa, että olen paljon onnellisempi ulkona kuin sisätiloissa tai somessa.

Olkoon tämä raportti numero 1, marraskuu.

20 kommenttia :

  1. Mä niin tiedän tuon tunteen!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Luotinkin siihen, etten ole ihan yksin tän kanssa :)

      Poista
  2. Bloggauksessa / somejulkaisussa / ihmisessä pitää olla särmää.
    Ohitan aina siloitellut, kuvankauniit, superonnelliset esitykset ihan vain siksi, että ne eivät ole totta.
    Ei kannata koskaan tuhlata aikaansa mihinkään, mikä ei ole totta.

    Tinjasta oli joskus romanttinen juttu (hesarissa?) ja vähän ihmettelin, mistä iso rahasumma kuukausittain koiralauman ruokintaan, mutta mitäpä se minulle kuului.

    Vittuiluani joudun hillitsemään ja kätkemään päivittäin eläessäni normaalien ihmisten parissa. En enää välitä miettiä, menikö joku neutraali ilmaisuni väärin ja loukkaantuiko joku taas. Se on heidän ongelmansa, eikö? :)
    e.s

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Siis kyllähän mä tiedän, että somessa esitetään vain ne puolet, jotka haluaa kertoa. Silti musta on jotenkin outoa kuulla, ettei kuvan taustat ollutkaan ihan sitä, miltä näytti. Miksi ei voi näyttää sitä, mitä on? Kaiken pitäisi jotenkin olla tosi kivaa aina. Mä en jaksa postata hymykuvia, jos ei hymyilytä. Kalottireitillä otti joskus päähän tosi rankasti, kerroin siitäkin. Ei suolla ole kivaa!

      Tinja tekee koiravaljakkosafareita ja hevosjuttuja. Niissä käy asiakkaita ja varmaan jää rahaa käteenkin, niinkuin normaalissa yritystoiminnassa olisi ihan hyvä jäädä.

      En menetä yöuniani jos joku ei tykkää lempeästä vittuilusta. Mutta jos vedetään palko nokkaan asiasta, jota en ole tarkoittanut, sanonut tai tehnyt, niin se ei jotenkin käy. :D

      Poista
  3. Hyvä ja syvällinen raportti, kuulosti jotenkin kovin tutulta. Elämä täynnä toimintaa, ystäviä ja tuttuja. Mutta nyt jo ajatukset talvessa, kun Soolon kanssa suuntaamme autolta tunturien syliin, saan sammuttaa puhelimen ja edetä kaverin kanssa joka ei kysy mitään. Jään odottamaan seuraavaa raporttia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mihin meinaat suunnata talvella? Kohde jo tiedossa? Oma pähkäily on ihan solmussa, siksi utelen.

      Kaverit jotka ei kysy mitään, on tosi hyviä. Mulla on niitä viisi. Neljä koiraa ja aviomies.

      Poista
    2. Toivon että saan järjestettyä itseni tammi-helmikuussa Käsivarteen ja sitten perinteinen kevätvaellus, nyt pääosin huhtikuun puolella. Ainakin ensimmäinen viikko keväällä välitunturin hiljaisissa maisemissa josta pikkuhiljaa ylöspäin.

      Poista
    3. Ääh, oonko mä kysynyt tän jo joskus aikaisemminkin? Kovin tutulta kuulostaa :)

      Poista
  4. Merja Kantanen5.11.2017 9.51

    Hyvä kirjoitus. Koen juurikin noin todella usein. Kiitos, oli mukava lukea.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva kuulla, että on muitakin :)

      Poista
  5. Mahtava kirjoitus johon samaistun täysin. Minulla on ollut oikeastaan nuoruusiästä alkaen aika voimakas ulkopuolisuuden tunne monessakin paikassa. Ennen sitä jotenkin häpesi tai yritti olla niin kuin muutkin ja yhteiskunnan normit sanoo mutta enää en jaksa. Olen mikä olen ja jolle en tällaisena kelpaa niin eipä ole tyyppi minua varten. Paljon sitä kuitenkin törmää ihmettelyyn ja kysymyksiin että etkö ole kamalan yksinäinen. Ihan erakko en ole, eli kaipaan kyllä sosiaalisia kontakteja aika ajoin mutta sen päälle sitten vastapainoksi taas hiljaisuutta, omaa aikaa ja rauhaa.

    Ihania kuvia!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä mäkin kaipaan sosiaalisuutta jonkin verran, ja joissain paikoissa viihdyn jopa erittäin hyvin. Vastapainoksi viihdyn ihan kivasti siellä koskemattomassa hangessakin. Tuo ulkopuolisuuden tunne on ehkä se mitä en itse osannut sanoittaa, mutta juuri sitä se on. En vaan tunne kuuluvani joukkoon. Voin elää sen kanssa :)

      Poista
  6. Tuttua huttua. Mua välillä huvittaa itseänikin se, miten paljon kammoksun ajatusta että retkillä törmään muihin ihmisiin. Kuitenkin lähes poikkeuksetta kaikki ovat olleet mukavia kohtaamisia silloin kun ihmisiä olen retkillä tavannut. Silti toki vältän ruuhkaisia paikkoja/aikoja, koska lähden retkelle olemaan luonnossa, en sosiaalistumaan.

    Arkielämässä tapaan ihmisiä melko vähän, töissä ehkä yhdestä kolmeen päivässä jos sitäkään, kotona en senkään vertaa. Töissä en varsinaisesti kaipaakaan ihmisseuraa, mutta välillä on ihan kiva jos sielläkin joku kahdella jalalla kulkeva piipahtaa. Huomaan että mitä enemmän olen yksin niin sitä paremmin myös viihdyn yksin. Välillä pitää patistella itseään ihmisten ilmoille ja ystäviä taikka sukulaisia tapaamaan, koska kyllä niitä sosiaalisia kontakteja (ihan oikeiden ihmisten kanssa eikä vain somen välityksellä) kuitenkin tarvitsee. Väkijoukot ovat aina ahdistaneet, mutta kaikkien kanssa kyllä toimeen tulen, ja osaan ihan käyttäytyäkin tarvittaessa. :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä myös välttelen pahimpia ruuhkia. Talven tullessa moni paikka hiljenee, kunnes taas keväthangille vilkastuu.

      Työyhteisö on myös kiva olla olemassa. Mulla se on pirstaloituna vähän sinne ja tänne.

      Poista
  7. Heh, muistan parikymmentä vuotta sitten pohtineeni tutkijan uraa juuri siksi, että saisi olla ihan yksin. Aika nopeasti kävi kyllä selväksi, että oikeasti se on kaikkea muuta. Päivittäistä ryhmätyötä, yhdessä tehtäviä suunnitelmia, esitelmiä, konferensseja... :D Onneksi asiat ja ihmiset muuttuvat vähemmän kuormittaviksi, kun tulevat tutuiksi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juu ja sitten tutkijana pitäisi vielä opettaakin. Oikeasti mä en jaksaisi perehtyä vain yhteen asiaan tosi tarkasti. Olen kiinnostunut monesta asiasta, mutta ei niitä tarvitse ihan molekyylitasolla kaikkea kaivaa.

      Poista
  8. Tuttua ja ei tuttua. Tavallista kaupunki/työelämää viettäessä viihdyn sekä yksin että seurassa, eikä suuretkaan seurueet ahdista.
    Metsässä olo onkin erikseen, siellä nimenomaan toivon ettei tule vastaantulijoita ja saan olla yksin. Tuvalla ollessa olen onnellinen jos saan olla yksin, mutta ei ne muutkaan retkuilijat haittaa, yleensä ovat mahtavaa väkeä ja ainahan voi paeta telttaan jos alkaa ahdistaa.
    Viime syksyn reissulla päähäni jäi eräs pariskunta Lankojärvellä. Olimme tuvassa kolmestaan kun pihaan saapui iltapimeydessä kolmen miehen ryhmä, nainen totesi 'toivottavasti menevät varaustupaan, en halua tänne ketään!'. Minun päähäni ei mahdu ajatus, että keskellä metsää pimeässä sanotaan muille ihmisille, että tänne ei haluta muita, menkää pois. Pakenisi itse telttaan (tosin heillä ei tainnut sitä olle mukana..) jos ahdistaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, ei todellakaan sanota. Omat kamani pidän hyvin pienessä tilassa juurikin sen takia, että muut mahtuvat sisään ja tulijalle myös tuntuu siltä, että tupaan mahtuu. En tietysti myöskään halua, että kamat sekoittuvat.

      Edeltävällä Kevon reissulla eräässä tuvassa oli kaksi miestä, ja kamojen perusteella näytti siltä että tupa on aivan täynnä. Ukot eivät tehneet mitään sen eteen, että oltaisiin mahduttu sinne sekaan. Kaikki laverit oli täynnä tavaroita, naruissa roikkui vaikka mitä, pöytä sekaisin. Siirreltiin sitten sen verran kippoja, että mahduttiin syömään. Asia tuli kuitenkin selväksi; muita ei tänne kaivata. Tupa oli kuudelle ja heitä oli kaksi. Nukuttiin sitten ulkona, joka on ihan ok. Tuo asenne ei.

      Poista
  9. Älä ainakaan lopeta pahimmassa someähkyssäkään tätä mainiota blogia. Suomen paras, hauskin ja rehellisin retkeilyblogi, jonka ansiosta olen jopa rohkaistunut suunnittelemaan ensimmäistä omaa hiihtovaellusta yksin. Kiitos monista hauskoista ja mielenkiintoisista jutuista vuosien varrella.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä mitään lopeta.

      Hiihtovaellus yksin on ihan kannatettava idea. Ajattelin tänä vuonna tehdä myös sellaisen, ehkä muutamankin. Jäin koukkuun :)

      Poista

by mlekoshi