Irti kännykästä

19.9.2016

Tiedättekö mikä on parasta vaelluksella? Se, ettei siellä kuulu puhelin.

Okei, kuuluuhan se jo monessa paikassa, mutta niistä en tiedä, koska pidän puhelimen kiinni. Musta on ihanaa olla rauhassa ja tavoittamattomissa. Musta on myös ihan karsean näköistä, että alle kymmenvuotiaat kävelevät koulusta kotiin nenä kiinni puhelimessa. Juna-asemalla aikuiset istuvat hiljaisina ja näpräävät puhelimiaan. Lounaalla sama. Lautanen on nenän edessä, mutta silti siihen mahtuu myös puhelin. Ehkä jotain jännää jää näkemättä, jos ruokatauolla ei selaa facea tai lue sähköposteja? Eikö ihminen enää osaa keskittyä vain yhteen asiaan tai kestä hetkenkään tylsyyttä?


Kuulun niihin dinosauruksiin, jotka eivät juurikaan käytä puhelinta muuhun kuin soittamiseen ja tekstaamiseen. Jos olen pari viikkoa vaelluksella, saatan sen päätteeksi selata facea ja iltapuluja kännykällä. Muuten se on puhelin, jota käytetään puhumiseen ja tekstaamiseen. Jos syön lounasta, syön lounasta. Jos odotan junaa, odotan junaa. Ei siihen tarvita iltalehteä, facea, snapchatia, twitteriä tai mitään muutakaan viihdykettä.

Kännykän käyttö on lisääntynyt myös retkillä ja vaelluksilla. Muiden kuvia on mukava katsella ja tarinoita lukea. Musta on hienoa, että retkistä kerrotaan ja otetaan paljon kuvia. Tykkään lukea muiden kokemuksista. Jaksaisinko facettaa tunturista? En. Kiinnostaako mua mitä somessa tapahtuu silloin, kun olen vaelluksella? Ei.

Mua kiinnostaa se, mitä tapahtuu vaelluksella.


Voin kirjoittaa tapahtumista sitten jälkikäteen blogiin, ja se on oikein mukavaa. Musta on myös mukavaa, että Ylämäen facesivuilla on jo yli 600 seuraajaa. Se on hienoa! Vaikka kokemusten jakaminen reaaliajassa olisikin hyvin mediaseksikästä, en vieläkään taida tehdä niin. Katselen kyllä mielelläni muiden kuvia. Oma puhelin pysyy silti vaelluksilla rinkassa, ja otan sen sieltä pois jos on tarvetta ilmoittaa kotijoukoille että olen hengissä. Kalottireitillä viimeisenä päivänä otin kyllä puhelimella yhden kuvan, koska ajattelin että olisi kiva jakaa se helposti somessa, suoraan puhelimesta. Oli vaelluspäivä numero 30. Lähetin sen kuitenkin vasta sitten, kun olin syönyt ja käynyt suihkussa. Ei kaatunut some, vaikka olinkin pitkään poissa.

Nykypäivänä moni taitaa katsella työsähköposteja myös lomalla. En tiedä onko tämä enemmän valkokaulustyöntekijöiden ongelma, vai tuntuuko tässä omassa kuplassani vaan siltä? Jos työpuhelin on myös oma puhelin ja työtietokone myös oma kone, voi olla hankalaa siirtyä oikeasti lomalle. Vaikka viesteihin ei vastaisikaan, ne pomppaa silmille ja aivot eivät päästä irti töistä. Perinteisesti kesämökillä pääsee irti kaikesta, mutta nyt niissäkin on jo usein hyvät yhteydet. Se on sekä hyvä että huono asia. Vaeltaminen auttaa kaikesta irtautumiseen kuitenkin edelleen oikein hyvin. Työnantajalle voi ilmoittaa, ettei oikeasti sitten ole tavoitettavissa, koska kenttää ei kairassa ole. Näin ei pitäisi joutua tekemään, koska lomalla ihminen saa olla lomalla. Siksi vien ukkoni kaikilla lomilla jonnekin korpeen, jossa ei kuulu puhelin. Arkena sen puhelin soi aamulla seitsemältä ja illalla kymmeneltä, ja kaikki ajat siinä välissä. Iltaisin vähän vähemmän kuitenkin. Viikonloppuisin tapahtumia on kymmenestä kymmeneen, vaikka puhelin on aina äänettömällä ja siihen vastataan vain valikoivasti. Itse teen tietysti töitä hyvin epämääräisiin aikoihin ja epäsäännöllisesti, joten mikäpä minä olen tässä rutisemaan.


Mulle saattoi nyt itsellenikin jäädä hieman epäselväksi mikä tämän kirjoituksen pääpointti oli. Ehkä luonto- ja retki-ihmisille on turha sanoa, mutta annetaan niiden kännyköiden joskus olla. Some ei karkaa mihinkään, vaikka pitäisikin hieman taukoa kaikista kanavista. Luonto on siinä, vaikkei sitä postaisikaan heti someen.

Voihan Konmari

13.9.2016

Jutellaanko hetki tavarasta? Ihmisillä on aivan hirveästi tavaraa. Viimeisten vuosien aikana olen pyrkinyt vähentämään sitä. Joskus keväällä luin hitiksi nousseen Marie Kondon kirjan KonMari, ja aloin vähentämään tavaraa entisestään. Kirjan oppien mukainen idea on kysyä, tuottaako jokin tavara iloa, ja säilyttää vain iloa tuottavat tavarat.


Osa kirjasta on ihan hirveää kukkua. Insinööriajatteluun ei sovi tavaroiden kiittäminen tai kodin tervehtiminen, mutta kirjassa on paljon hyvääkin. Sitä pitää vaan suodattaa omiin tarpeisiin sopivaksi. Mulla se sai aikaan sen, mikä oma intressi olikin; tarpeettoman tavaran vähentäminen entisestään. Kirjan jälkeen on selkeämpää se, mitä lähtee ja mitä jää.

En ole mikään hamsteri enkä rakastu tavaraan. Viitisen vuotta sitten muutettiin ensimmäiseen omistusasuntoon, joka oli virallisesti 56 neliötä plus parvi. Kaksi aikuista, kaksi lasta. Säilytystilaa oli vähän, joten ennen muuttoa käytiin läpi kaikki kamat, ja pistettiin kiertoon suuri osa tavaroista, joita ei tarvita. Vuosi siitä alettiin rakentamaan omakotitaloa. Nyt on tilaa. Tavaraa on tullut lisää, koska on haluttu täyttää tilaa ja on myös pitänyt sortata erinäisiä kuolinpesiä. Kirjan lukeminen selkiytti sitä, ettei tilaa oikeastaan tarvitse täyttää, eikä mitään säilyttää säilyttämisen vuoksi. Mummon keinutuoli jää, koska pidän siitä. Trangia lähti, koska en käytä sitä. Pari makuualustaa myydään, koska ei meillä tarvita varakappaleita. Pitäisi kai sanoa, ettei ne tuota iloa. Ylimääräisiä retkikippoja ja -kuppeja on laitettu eteenpäin, ja kengistä säilytän vain ne, joista pidän. Jostain syystä ne ovat huopaa tai nahkaa, ja hyvin sieviä. Paljon, todella paljon, on lähtenyt. Peräkärryllinen tavaraa, eikä se edes näy missään. Hämmentävää ja ärsyttävää samaan aikaan. Melkein hävettää. Ei meillä edes ole paljon tavaraa.


Tehdäänpä nyt yksi juttu selväksi; minä kuitenkin pidän tavarasta. En romun itsensä takia, vaan siksi, mitä se mahdollistaa. Esimerkiksi retkellä hyvä takki on sellainen, joka pitää mut lämpimänä, ei vastusta liikettä, pakkautuu pieneen, kestää käyttöä ja näyttää hyvältä. Sellaisesta takista minä pidän. Makuualustan on oltava pehmeä, kevyt ja lämmin, ja samat kriteerit ovat myös makuupussilla. Teltan on pidettävä vettä ja myrskyä, oltava helppo pystyttää ja sen kokoinen, että mahdun olemaan siellä mukavasti. Tavaraa ei tarvitse olla paljon, mutta sen on oltava erityisen hyvää. Siinä on haastetta varustevalmistajille.

Kuvassa on neljän viikon vaellukselle mukaan otetut vaatteet. Näistä osan laitoin siis päälle ja loput reppuun. Lisäksi oli buffi ja villakynsikkäät, jotka melkein unohdin pakata.


Kuluttajana musta on tullut todella harkitseva. Eilen etsin puista kauhaa ruuanlaittoon, mutten löytänyt mieleistä. Ne maksavat euron-pari, enkä tuonut niitä kotiin, koska en löytänyt täydellistä. Kriittisyys on ollut pinnalla jo aikaisemmin. Hyvää villakangastakkia etsin pari vuotta, nahkalaukkua vuoden. Hylkäsin kertakäyttöiset tiskirätit, ja nyt meillä on pestäviä tiskirättejä, joissa on esimerkiksi kettujen kuvia. Pannunalunen on huovutettu ympyrä, jossa on pöllö ja varis. Hymyilen pienesti aina, kun nostan ne pöytään. En ole tulossa hulluksi.

Jostain syystä olen luopumassa myös muovista. Se huovutettu pöllö on todella miellyttävän tuntuinen. Puu on lämmin, muovi keinotekoinen. Tämä prosessi on vielä kesken, enkä tiedä mihin se johtaa. Hihhulihippimeininki ei kuitenkaan sovi mulle.

Se määrä tavaraa, jonka ihminen tarvitsee, vaihtelee. Yksi määrä ei sovi kaikille. Väistämättä omat tavarat vain jatkavat vähenemistään, ja huomio siirtyy monikäyttöisyyteen. On haastavaa löytää varusteita, jotka ovat toimivia retkellä ja siistejä kaupungissa. Nesnalobbenin huopatossut ovat lähellä sitä. Kävelin juuri 400 kilometriä polkujuoksukengillä ja mietin nyt, tarvitsenko erillisiä vaelluskenkiä ollenkaan.

Ne tavarat jotka jäävät, ovat sellaisia joista pidän. Kauniita, toimivia, tarpeellisia. Olin kesällä kuukauden tuntureilla, ja kaikki mitä tarvitsin, oli mulla rinkassa mukana. Lisäksi käytin toki tupia, mutta ne ovat luonnollisesti alkeellisia. Norjalaisissa tuvissa on sängyt (ihanat pehmeät!) ja peitotkin. Joissain sohvat. Kaikissa kattilat kaapissa ja punaviinilasit hyllyssä. Kamina tuomassa lämpöä.


Vaelluksella muutamat tavarat olivat hyvinkin tarpeellisia. Ruokaa on laitettava, jossain nukuttava ja olo saatava mukavaksi. Hyvät yöunet ovat arvossaan, joten tyyny on todellakin tarpeellinen. En tiedä tuottaako se iloa, mutta ainakin vähentää mörrimöykkyisyyttä.

Kun tulin kotiin, katselin ympärilleni. En tarvitse tuota, enkä tuota, tuokin on turha, mietin. Ei ihminen tarvitse sähkövatkainta eikä modernia seinän sisään upotettavaa sadesuihkua, ei lattiaan kaakeleita. Ennen kuukauden reissua kävin haastattelemassa nuorta paria, jonka kotona ei ole juoksevaa vettä eikä sähköä. Vesi kannetaan sangoilla purosta ja sähköä tarvitaan vain kännykkään, he kertoivat. Ei niinkään itselle, vaan töiden takia. Etukäteen pidin tätä elämäntapaa hieman hulluna, mutta en enää.


Kirjan keskeinen ajatus on visualisointi. Mitä elämältään haluaa? Hirveetä puppaa, ajattelin. Mutta oikeastaan se alkaa tässä selvitä. Haluan viettää enemmän aikaa ulkona, enemmän aikaa Lapissa, vähemmän aikaa tietokoneella. Ei tässä nyt olla mihinkään muuttamassa, huijaan itseäni. Etuovi on kuitenkin ahkerassa käytössä, ja miehellä näyttää usein olevan auki mollin sivut. Asunto on arvioitu. Ei tässä mihinkään..

Ehkä pieni erämökki ensihätään.

Kertaamassa

5.9.2016

Suomen suurin retkeilykoulu järjesti vaihteeksi mukavan viikonlopun metsässä.

Kyllä puolustusvoimat on hauska laitos. Moneen vuoteen ei kuulu yhtään mitään, ja sitten aletaan lähettelemään kertauslappusia liukuhihnalta. Itse vietin viikonlopun vihreissä, ja tänään mies astelee omiin harjoituksiinsa. Todennäköisyys sille, että samaan osoitteeseen tipahtaa kertauskutsut peräkkäin, on lähes olematon.

Vietin siis viikonlopun valtion ohjatussa toiminnassa. Vihaamani asiat on edelleen samoja; odottelu ja pyykkisäkki. Muuten oli mukavaa, tunnelma rento ja tehtävät mielenkiintoisia. Opin uutta. Jos en välttämättä omista tehtävistäni niinkään, niin seuraamalla miten muut toimivat omissa hommissaan. Kelikin suosi muuten paitsi viimeisenä päivänä, jolloin saatiin vettä ja tuhnua. Keskellä yötä oli säkkipimeää, ja uskomattoman kaunis tähtitaivas.

Vaatteetkin sain tällä kertaa niin sopivina kuin mahdollista. Kengät kokoa 37 ja muut asusteen siten, ettei ne häiritse liikkumista. Joskus varusvarastolta saa mitä sattuu.

Syksyiset harjoitukset ovat siitä mukavia, että odotellessa voi syödä välipalaa suoraan puskasta. Meillä vähän aikataulut venyivät ja ruokailujen väli siinä samalla, eikä aamupala oikein riitä jos sen on syönyt viideltä. Onneksi puskissa oli vielä mustikkaa. Se on tähän aikaan jo hieman vetistä, muttei haitannut yhtään. Samalla hoituu nesteytys. Puolukkaakin oli paljon.

Muistuipa taas mieleen, että se oma ilmapatja on oikeastaan todella mukava, ja puhallettava tyyny suorastaan luksusta. Intin lättänä retkimatto ja tyynynä maastohousut aiheuttaa lievää niskan jumitusta. Hyvänä puolena voisi mainita, ettei niillä tarvinnut nukkua kovinkaan montaa tuntia.

Simuliivi ei ole suosikkini, varsinkaan jos se alkaa juttelemaan mulle. Äänitaso oletus, äänitaso vähennys, äänitaso oletus, äänitaso vähennys. Lopulta liivi vaihdettiin, ja uusi oli aivan ihana. Se oli hiljaa. Taskujakin oli niin paljon, että olisi voinut vaikka kerätä sieniä.


Kotona parasta on oikea aamukahvi. Kolmas kuppi menossa, eikä ole kiire minnekään.
Proudly designed by | mlekoshiPlayground |