Kalottireitin karseimmat

30.8.2016

Vieroitusoireet ovat aivan kamalat. En muista koskaan kärsineeni yhtä kauheasta tunturidarrasta kuin nyt. Kun kuukauden vain kävelee, syö ja nukkuu, on paluu arkeen jotenkin erityisen hirveää. Niinpä ajattelin huijata itseäni sillä, ettei Kalottireitillä nyt oikeasti edes ollut kivaa. Jos kaipaat kauniita maisemakuvia, löydät ne täältä: Kalottireitin 10 kauneinta maisemaa.

Tässä kuitenkin kauheimmat palat, olkaa hyvä:

1. Suot

Kautokeinossa, jotakuinkin heti lähtöpisteen jälkeen on paljon suota. Viisaimmat osaavat lukea tiedon etukäteen intternetistä ja tyhmimmät menevät sinne silti. Ajatus lähtiessä oli, jotta kärsitään nyt sitten koko rahalla. Näin tehtiin.

Suota on eri tyyppejä. On märkää, läpimärkää ja ylitsepääsemättömän märkää, ja kaikkia yhdistää se, että suolla on aivan perseestä kävellä. Muita suotyyppejä ovat risukko, koivikko ja mutalikko, ja joskus ne voivat kaikki olla samassa kohdassa. Esim. tässä reitti menee kuvaajan suuntaan. Njamii.


Tämä ei näytä edes pahalta, ellei tarkoitus ole mennä yli.


Joihinkin paikkoihin on ilmeisesti aivan pakko päästä mönkkärillä. Niinpä suohon upotetaan jotain hilavitkuttimia, joihin kiinnitetään verkkoa. Sitten se kantaa mönkkärin, ja voisi helposti kuvitella, että kyseinen verkko kantaa myös ihmisen. Kantaahan se, jos ei haittaa rämpiä polvea myöten mudassa. Mulle jäi epäselväksi, minkä ihmeen takia tuosta pitää päästä mönkkärillä ja ihanko oikeasti tämä oli se paras paikka jonne verkkoa kannatti kylvää?



2. Mäkäräiset, hyttyset ja muut pikkunilviäiset

Jostain syystä esiintyvät eniten paikassa 1. Suo. Toiseksi eniten niitä on puurossa. Tykkäävät myös absidista.


3. Reittimerkinnät

Viisaimmat osaavat lukea etukäteen intternetistä, ettei reittiä ole merkitty joka paikkaan kunnolla. Sitten paikanpäällä selviää, ettei reittiä tosiaan ole merkitty kunnolla. Kyllähän sitä kompassisuunnalla voi mennä, mutta jos ajatuksena on kävellä joku tietty reitti, niin olisi kiva myös pysyä reitillä. Reittimerkinnöissä oli vaihtelua. Osassa paikoissa reitti oli merkitty esimerkillisesti, mutta koska otsikkona oli Kalottireitin karseimmat, niin eipä kehuta niitä hyviä pätkiä. Norjassa käytetään kivikasaa ja punaista väriä, Ruotsissa oranssia joka näyttää kuluneena samalta kuin kivessä oleva sammal. Suomessa on puutolppia jotka on kivat niin pitkään kun ne pysyy pystyssä. Tässä pari herkullista kohtaa, jossa olisi pitänyt ymmärtää minne mennä.

Nuolen suuntaan. Joo, mutku..


Polku menee tuosta noin, etsä tajua? Tieltä suoraan pusikkoon, ei merkkejä.


Tai sitten ihan vaan pusikossa.


Joissain viitoissa oli käytetty mielikuvitusta. Joo, onhan se selkeä kun sen näin tästä suunnasta kuvaan, mutta kun tulet poroaidalle etkä näe yhtään perinteistä merkkiä missään, niin ei aukene, ei. Ensin katsoin, että pari keppiä tossa maassa, who cares.


 4. Karttavirheet

Onko sillä nyt väliä missä se silta on? Ei, jos tiedät että silta on eri kohdassa tai pystyt seuraamaan reittiä, ks. kohta "Reittimerkinnät". On kuulemma vittumainen joki ylittää ilman siltaa.


5. Mittavirheet 

Pältsalla on viitta, jonka mukaan seuraavalle Rostahytalle on matkaa 14 km. Rostalla taasen on viitta Pältsalle, 19 km. Gepsin mukaan matka oli 22 km. Paurolta on Roysvatnille 25km. Joku oli tosin yliviivannut vitosen kasiksi, 28 km. GPS mittasi 31 km. Toista sama virhe vähintään joka toinen päivä. Kartalta voit mitata mitä tahansa mutta todellisuus on + 5 km. Hiki tulee ja usko loppuu.


6. Suomen kesä!

Oikeesti kyllä Norjan kesä. Skoaddejavrilla tuli räntää vaakatasossa, näkyvyys oli seuraavalla kivikasalle ja kaikkia vitutti. Oikeasti vain minua, sillä eihän siellä ollut ketään muuta! Kipitin kaksi päivää sumussa ja räntäsateessa tuvalta toiselle, ja mietin onko oman henkiinjäämisen kannalta parempi että sinne tulee joku vai ettei tule. Ei tullut. Lämpötila oli tuvan mittarin mukaan +0,5 astetta. Ihanaa.

Ei oo kuvia. Jännä homma.

7. Kauris ja muut hallusinaatiot

Rostahytan jälkeen noustiin taas ihanaan sumuun. Sumusta ilmestyi kolme kaurista kuin suoraan kauhuleffasta. Näkyivät hetken ja katosivat taas sumuun. Hyi.

Joojoo, porojahan ne. Tunnista niitä nyt sumussa.

Onko kukaan katsonut Mentalistia? Kuvittele tämän ympärille sumu, sade ja pimenevä yö. Vieläkö hymyilyttää?


8. Kestävät varusteet

Tällä reissulla hajosi seuraavat kamat:
Kengät. On aika fantsua, kun kahden viikon jälkeen kengistä alkaa irtoamaan pohjat, ja jännität kestääkö ne mihinkään järkevään paikkaan saakka, josta on mahdollista saada uudet kengät. Koska kyseessä oli "Kalottireitin karseimmat", en kerro näiden kenkien hyvistä puolista, joita on vaikka ja kuinka. Sen sijaan narisen ja länkytän.


Lisäksi hajosi:

Kahdet kuorihousut. Oikeesti.

Vaellushousut, sitä kestävää geetonnia. Lepattavat kasarilahkeet on kai muotia.. Vanhat ja käytetyt, joten maksimikäyttöaika se on näilläkin.

Sukat (4 paria). Eivät kestä märkänä kävelyä. Osa pareista olivat jo uupuneita ja vanhoja, mutta ensimmäisena hajosivat uusimmat sukat. Maksoin niistäkin kympin.

Halpismuovipussit, jotka eivät kestä käyttöä. Koirien ruokia piti vähän sumplata ja kolme passia uusia.


Rahallinen arvo kaikelle hajonneelle? Ei huvita edes laskea (No okei. Geetonnit 150, kahdet kuoret 300, passit 150, kengät 100, uujeaaah!).

9. Omat mokat

Kartta kastui ja teltta oli vähällä palaa, joten keskiarvo näissä ihan ok.

10. Pari ylitystä

Tähän mennessä olen vihannut virtaavaa vettä. Nyt siedätyin ylityksiin oikein hyvin, mutta pari hemaisevaa kohtaa oli silti. Toisessa oli syvä, virtaava joki jossa oli isoja kiviä. Vedensyvyys kuulemma palleihin asti. Itse pääsin tästä hyppy+nykäisytaktiikalla, joten en kastunut pahasti.


Toinen oli kivinen ja leveä. Kylmä ja paikoin kuohuva. Pelottava.


+1 Bonari, pesä ja pallit

Koirien. Jos mä menin edellä, mies joutui katselemaan koiran iloisena heiluvia palleja. Niitä ei vaan voi olla huomaamatta. Jos mies meni edellä, katse kiinnittyi pimppavaivaisen Tuutikin pesään, joka oli siis valehtelematta VALTAVA ja kaiken lisäksi punainen. Sillä ei ollut juoksuja, vaan jonkinlainen tulehdus.
 

Oikeesti oli siellä ihan kivaakin. Tuitui!

Pitkä vaellus koiran kanssa

24.8.2016

Ollessani Kalottireitillä vaelsin ensimmäiset 18 päivää kolmen koiran kanssa. Reitti oli Kautokeino-Kilpisjärvi-Abisko, matkaa reilut 420 kilometriä ja majoitteena pääsääntöisesti teltta. Mukana olivat Icesmile's Arnaq (Nasu), Vesterelva's Too-ticki (Tuutikki) ja Jään Lumon Krafla (Krafla).


Aikaisemmin ollaan tehty vajaan viikon vaelluksia koirien kanssa Suomessa. Yleensä niitä on ollut myös mukana vain yksi. Nyt lähdettiin kolmen rekun kanssa retkelle, jossa ennakkotietojen mukaan piti ylittää lukuisia jokia, selviytyä Norjan mielenkiintoisista silloista ja ylittää valtion rajoja useampaan kertaan. Kaikille koirille hankittiin ekinokokkilääkitys Suomesta noudattaen 28 päivän sääntöä. Koirat lääkittiin eläinlääkärillä kahdesti ennen reissua ja kerran vielä palattua Suomeen. Lääkityksestä tulee merkintä passiin, joka on oltava mukana.

Kaikilla koirilla oli omat reput. Aina kun olen retkeillyt koirien kanssa Suomessa, olen saanut todella paljon kommentteja juuri koirien repuista. Juttu on kuitenkin niin, ettei mulla ole aikomustakaan kantaa koirien ruokia itse. Koira pääsee mukaan retkelle jos se kantaa omat ruokansa ja tavaransa, ja osaa muutenkin käyttäytyä siivosti. Reppujen painoja sumplattiin koirien kesken siten, mitä arveltiin kunkin koiran jaksavan.

Repuista tuli hieman hankaumia osalle koirista, joten reppujen säätöjä piti hieman hakea ja irtoremmillä kiristää reppua oikeanlaiseksi. Kahdelle koirista tämä reppumalli sopii ihan ookoosti, mutta kolmannelle pitää ehkä hankkia jotain muuta. Repuissa ei ollut sadesuojaa, eikä se olisi joessa mitään auttanutkaan. Kaikki tavarat oli pakattu niin, että niiden olisi pitänyt pitää vettä. Siinä ei ihan onnistuttu.


Jokainen koira oli harjoitellut repun kantamista ennen retkeä. Myös vesistöjä harjoiteltiin siten, että otin jokaisen koiran vuorollaan hihnaan ja yksinkertaisesti kävelin järveen. Koiran on seurattava mukisematta perässä. Suhtautuminen tähän uuteen elementtiin ja etenemistapaan vaihteli, mutta kaikki koirat tulivat perässä joko hieman empien tai kiltisti perässä seuraten. Lopulta olin vedessä vyötäröön saakka ja koirat joutuivat jo uimaankin. Kehnoimmin meni vanhimmalla uroksella (miehet, miehet..) joka kuvitteli, että uikuttamalla rannalla saavuttaa jotain. Väärin meni.

Retkellä ensimmäinen ylitettävä joki oli ylihypättävä, mutta reppujen kanssa kaksi koiraa kolmesta lätsähti keskelle jokea. Toisessa ylityksessä olikin sitten pientä epäröintiä, mutta kolmannesta eteenpäin joet menivät oikein mukavasti. Koirat oppivat pysymään vieressä tai takana ja seuraamaan mitä ihminen tekee. Mulle ei ole vaihtoehto antaa koiran mennä edellä eikä panikoida joessa. Niistä mennään rauhallisesti yli ja tahdin määrään minä. Koiran täytyy seurata mitä minä teen.


Koirat sopeutuivat tähän nopeasti. Joskus harvoin koira oli päästettävä irti, jotta ylittäminen oli järkevää kaikille ja turvallista minulle. Näitä tilanteita ovat lähinnä syvät ja kovaa virtaavat joet, joissa on isot kivet joita pitkin hyppiä. Suurin osa joista oli syvyydeltään alle polveen ja virtaus maltillinen, ja ylitys eteni pohjaa pitkin. Tällöin koira saattaa toki joutua jo uimaan.

Jotkut joet olivat niin syviä, että koirilta oli otettava reput pois ylitystä varten. Periaatteena mulla on, että koiran on suoriuduttava ylityksistä itse. Koiria autetaan ja kannustetaan, mutta työ pitää tehdä itse. On siis aivan turha kuvitella että kantaisin koiraa joen yli.



Pitkät ja haastavat joenylitykset vievät paljon aikaa, ja niissä huomasi, että viileämmällä säällä koirille alkaa tulla kylmä. Lämpötila tällä reissulla oli +0 ja +25 asteen välissä. Kylmällä kelillä jokien jälkeen ei juurikaan pidetty taukoja, vaan annettiin koirien ravistella itsensä kuiviksi ja kävellä taas lämmöt päälle. Helteellä viilennys oli koirillekin jees ja ne kävivät seisomassa järvessä ihan huvikseenkin.

Myös norjalaiset sillat olivat mielenkiintoisia. Ne keinuvat, kaiteita ei ole nimeksikään, tassut mahtuvat lautojen välistä ja joskus sillalle oli myös tikkaat. Koirat menivät silloista yli reippaasti mutta varoen, ja joskus vähän matalana. Koiran paikka sillalla on ihmisen takana, hihna löysällä. Keinuvilla silloilla oli huomattava, että 23 kiloinen koira keinuttaa siltaa aika paljon, ja tekee ylittämisestä hankalampaa myös 50 kiloiselle ihmiselle. Kaikki koirat suoriutuivat näistä kuitenkin hyvin.



Koirat nukkuivat teltassa sisällä. Alkumatkasta oli todella kuumaa ja paljon hyttystä, joten ei jätetty koiria ulos. Kolmantena päivänä koirat osasivat telttarutiinit todella hienosti, ja jokainen singahti paikalleen puolikkaasta käskystä. Sellainen 20 kilometrin päivämatka repun kanssa tekee koirasta ihan leppoisan leirissä. Nasu kyllä yritti saada aikaan vielä pienet iltaleikit, mutta leikkikaverit oli vähissä.

Teltassa koirille oli oma solumuovi, ja koirien tilan ja oman ilmapatjan väliin laitettiin kuivapusseissa kaikki tavarat. Varsinkin tytöt tykkäsivät, että ne ovat kivoja tyynyjä. Muuten koirat pysyivät omalla puolellaan ja useimmiten rauhallisena huskyrullana. Loppureissusta kun ei ollut hyttysiä, pidettiin osaa koirista myös absidissa. Toimi sekin. Yhtenä aamuna Nasurulla tosin löytyi teltan ulkopuolelta nukkumasta, joten hihna on ihan hyvä olla kiinni.


Vaelluksella niin oma kuin koirankin energiankulutus kasvaa. Rasituksen kestosta riippuen se voi kasvaa todella paljon. Ruokaa pitäisi olla mukana reilusti. Meillä oli nappulaa 1,5 kertainen annos ja kuivattua jauhelihaa lisäksi. Alle viikon kestävillä helpoilla vaelluksella koira voi tarvita vielä iltatekemistä, kuten vaikka luun, nahkarullan tai muun puuhasyömisen. Yli viikon kestävillä vaelluksilla koira tarvitsee ihan vaan ruokaa. Ruokaan voi lisätä myös öljyä.

Koirat ruokittiin pienellä määrällä aamulla, sekä isolla iltaruualla. Niinä päivinä kun startti oli aamulla nopeampi, koirat saivat vain pienen aamupalan, mutta vastaavasti tuhdimman iltaruuan jaettuna kahteen osaan. Päivällä oman lounastauon yhteydessä heitin koirille vähän nappulaa maahan. Vettä oli tarjolla aina kun oli joki tai suolämpäre. Nartut söivät hyvin, aina ja kaiken. Loppureissusta toinen narttu odotti hetken kuppinsa edessä, ennen kuin söi. Uroksella oli ensimmäiset päivät hankalaa syömisen kanssa, ja se saattoi vain närkkiä ruokaansa. Tämä koira on aikaisemmin ollut huono syömään rasituksessa. Viikon kohdalla se hiffasi, että on parempi syödä. Sitten kuppi kiilsi ja otin ruokatäydennystä narttujen nappuloista. Uroksella tippui paino pari kiloa reissussa, joka on paljon, ja liikaa. Uskoisin, että jonkinlainen oppimistapahtuma on tässä kuitenkin ollut, ja toivon että seuraavalla kerralla se osaa jo syödä alusta lähtien kunnolla. Kotona koira veti tupla-annoksia melkein kaksi viikkoa.

Toiveikkaana Tuutikki käytti ruokakippoa myös tyynynä. Ei ilmestynyt yhtään nappulaa kuppiin huomaamatta.


Tauoilla laitoin koirat kiinni joko puuhun (jos sattui olemaan, yleensä ei) tai rinkkaan. Koirien kiinnittämisessä sulkkari näytti olevan hyvä väline. Sillä rekun saa nopsasti klipattua kiinni mihin tahansa. Illalla kun pystytettiin telttaa, otin koirilta reput pois, ja laitoin koirat kiinni omiin reppuihinsa. Riittävä liikuntamäärä pitää huolen siitä, ettei koirilla oikeastaan ollut mitään haluja lähteä yhtään minnekään. Ne tietävät, että kun teltta on pystyssä, saa ruokaa, ja kun ruoka on syöty, pääsee telttaan. Tämän osalta kaikki meni tosi sujuvasti ja yhteisymmärryksessä. Teltta merkitsi koirille lepoa ja suojaa tuulelta ja hyttysiltä. Näytti, että tykkäsivät. Tauoilla koirat osasivat levätä. Luulen, että siinä yhdeksännen päivän huitteilla ne saattoivat aavistaa, ettei retki ehkä lopu ikinä, ja aina on hyvä aika levätä.


Tassut koirilla kestivät hyvin. Matkalla oli suota, kivikkoa, tavallista metsäpolkua ja kaikkea mahdollista, mitä nyt yli 400 kilometriin sattuu osumaan kohdalle.


18 päivää ja 420 kilometriä osoittivat myös sen, kuinka erilaisia koirat vaelluksella ovat. Osa kulkee hihnassa huomaamatta, osa tarvitsee vielä harjoitusta. Joku keskittyy sammakoihin, joku toinen olennaiseen. Osa oppii heti, osa tarvitsee vielä rutiinia ja harjoitusta.

Kaikki koirat olivat kuitenkin erittäin onnellisia nähdessään 18 päivän jälkeen oman auton ja siellä oljilla pehmustetun kopin.

Lue myös: Paljonko koira maksaa? ja Ottaisinko siperianhuskyn?

Kalottireitillä 688 kilometriä

20.8.2016

Kalottireitti välillä Kautokeino-Kilpisjärvi-Abisko-Ritsem 30 päivää, 688 kilometriä, nousua noin 16500 m, laskua jotakuinkin saman verran. Rakkoja nolla.


Onpa mukavaa olla kotona. Edeltävän kuukauden vietin Kalottireitillä. Ensimmäiset 18 päivää kävelin miehen ja kolmen koiran kanssa Kautokeinosta Abiskoon, ja seuraavat 11 päivää yksin Abiskosta Ritsemiin. Alkuperäinen ajatus oli kävellä vielä reitin päätepisteeseen Kvikkjokkiin, mutta en oikeastaan nähnyt enää mitään syytä siihen. Kaikki oli hyvin, ei rakkoja, uupumusta eikä mitään muutakaan, mutta mulle vaan tuli tunne, että tämä retki on hyvä juuri näin.


Kautokeinossa on paljon suota. Siellä oli myös +25 astetta lämmintä ja miljoonittain hyttysiä. Jos tykkää erilaisista suotyypeistä, Kautokeino on just hyvä paikka. Mä en tykännyt. Helteen jälkeen saatiin sadetta. Ennen lähtöä luin jonkun blogista, että hän oli vaeltanut viikon sateessa. Nauratti. Meille sattui seuraavan noin 20 vaelluspäivän aikana vajaat 20 sadepäivää. Ei naurattanut enää. Joskus odoteltiin sateen loppumista aamupäivä, joskus venyi iltapäivään. Ei sitä sadetta tietenkään tullut koko päivää jokaisena päivänä, mutta jonkun verran joka päivä kuitenkin. Yritettiin välttää sateessa kävelemistä.


Kautokeinosta Abiskoon nukuttiin pääsääntöisesti teltassa. Kaksi yötä vietettiin tuvissa. Ensimmäinen Suomen rajalla Kopmajoella, toinen kolmen valtakunnan rajapyykin nurkilla olevassa kämpässä. Kyllä oli mukava se sellainen tupa!

Koirat pärjäsivät hyvin. Ne tottuivat telttailuun nopeasti ja lisäjännää aiheutti lähinnä lukuisat joet ja norjalaiset sillat.



Abiskossa pidin yhden kokonaisen välipäivän, ja söin. Nukuin ja söin. Mieheltä loppui lomat eikä koirilla ole pääsyä Ruotsin kaikkiin kansallispuistoihin, joten kaikki muut poistuivat tässä kohdin Suomeen. Abiskossa meillä oli oma auto odottamassa. Hetan kota siirsi auton Kautokeinosta Abiskoon, ja systeemi toimi oikein hyvin. Olen nyt käyttänyt Hetan kodan palveluita pari kertaa, ja ollut tyytyväinen. Autoja siirtää bussikuski, siis ammattikuljettaja.


Abiskosta lähdin kävelemään Kungsledeniä pitkin, ja vastaan tuli kaikki 2000 Fjällräven classicin osallistujaa. Hejhej, hejhejhej, hejhejhejhej. Huh huh. Oli mukava kävellä Kungsledenillä, mutta oli myös mukava päästä sieltä pois. Kungsleden on tasaista, ja poistumisen jälkeen alkoivat mäet. Aloitin myös prinsessaretkeilyn, ja nukuin tuvissa aina kun se oli mahdollista. Erityisen iloinen olin tuvasta 1000 metrin korkeudessa, kun sumussa ei nähnyt mitään, räntää tuli vaakatasossa ja kaikki oli märkää. Siellä ei myöskään liikkunut ketään. Laitoin kaminaan tulet, nautin lämmöstä ja söin hapankaalia.


Loppureitti pomppi Norjan ja Ruotsin välillä monta kertaa. Pelkkää avotunturia. Ihanaa. Kelikin oli sumun jälkeen todella hyvä. Tykkäsin.


Päätin retken Ritsemiin. Ritsemistä pääseminen kotiin Lappeenrantaan ilman omaa autoa olikin jännä homma. Julkisilla paras olisi ollut bussilla Gällivareen, josta junalla Luulajaan, lentokoneella Tukholmaan, toisella Helsinkiin ja seuraavana aamuna junalla Lappeenrantaan. Ihan hirveä himmeli, joten päätin kokeilla liftaamista Gällivaresta eteenpäin. Olin kotona nopeammin kuin mitenkään julkisilla. Nyt istun kotona sohvalla, enkä aio tehdä tänään yhtään mitään. Korkeintaan käyn jätskillä.
by mlekoshi