Vaeltaminen yksin

3.7.2016

Mulle vaeltaminen yksin on itsestäänselvyys, toisille peikko. Mihin kastiin sinä kuulut?


Tein ensimmäisen yksinvaelluksen noin 11 vuotta sitten. Lähdin perinteiselle Karhunkierrokselle. Pidin olemisesta yksin, mutten pitänyt metsästä. Siellä ei nähnyt mitään, ja metsästä kuului kaikkia kummallisia ääniä. Niitä samoja ääniä on toki kuulunut aikaisemmillakin retkillä, enkä oikein koskaan ole tykännyt selittämättömistä kahahduksista, suhahduksista ja rapinoista. Nyt kun retkeilen paljon koiran kanssa, äänet ei niin haittaa, koska kaikki voi vaan kuitata koiralähtöisiksi ääniksi. Itsepetos, paras petos..

Ennen Karhunkierrosta olin tehnyt pienempiä retkiä yksin lähinnä Repovedelle. Lähteminen Karhunkierrokselle ei oikeastaan mietityttänyt, sillä reitti on ihan ookoosti merkattu, ja tupia, laavuja ja tulipaikkoja on useita, ja reitti on suosittu. Yleensä en ole kokenut tarpeelliseksi keskustella muiden retkeilijöiden kanssa, mutta yksin reissatessa se on oikeastaan mukavaa. Voin mennä miehitetylle laavulle jos huvittaa, lähteä pois kun sosiaalisuuskiintiö on täysi, tai olla menemättä ollenkaan.


Jos vaeltaa yksin, kaikki päätökset täytyy tehdä yksin. Onko puro ylitettävissä juuri tästä kohtaa, onhan tämä oikea laakso, onko vesi juotavaa, kannattaako kivikko tai suo kiertää, odotanko sateen loppumista vai loppuuko se ollenkaan? Ongelmia on harvemmin silloin kun keli on hyvä ja näkyvyys 50 kilometria, mutta kaikki monimutkaistuu jos näkyvyyttä ei ole. Pelkällä kompassisuunnalla voi toki mennä, mutta yksin pitää pystyä päättämään onko se viisasta. Joskus on järkevämpää vain olla ja odottaa. Muita tilanteita monimutkaistavia asioita ovat nälkä ja väsymys. Illalla 25 kilometrin päivämatkan jälkeen on helppo tehdä huonoja päätöksiä, ja jos ruoka ja juoma on maistunut huonosti, voi päässä oikeasti tuntua aika hassulta. On hyvä tiedostaa, kuinka paljon nälkä ja väsymys vaikuttavat siihen, kuinka hyvin oma pää toimii. Jos vaeltaa yksin, ei voi kysyä vieruskaverilta mielipidettä. On osattava esimerkiksi suunnistaa yksin, myös siellä helpolla viitoitetulla reitillä ja silloin, kun näkyvyys on huono.


Yksin liikkuessa myös turvallisuusasiat ovat vähän enemmän pinnalla, sillä jos jalka niksahtaa kiven väliin, edes tavaroita ei voi tasata kaverin kanssa. Nyrjähtäneellä nilkalla on myös hankala kiivetä kukkulan päälle etsimään kenttää. Minusta on yksin tehtävien reissujen vuoksi tullut aika varovainen retkeilijä, ja jos jokin asia ei tunnu hyvältä, lähden pois. Kotona on jälkikäteen hyvä viisastella miten olisi voinut toimia, mutta päätökset tehdään kuitenkin siinä hetkessä ja niillä tiedoilla joita on käytettävissä.

Yksinvaelluksella parasta on hiljaisuus. Nautin siitä, ettei kukaan halua musta retkellä mitään. Ei aamupalaa, lounasta, välipalaa, päivällistä, iltapalaa eikä lauantaikarkkeja. Ei tarvitse pyykätä, juurikaan tiskata, ei imuroida, tankata autoa, leikata ruohoa eikä hakea postia. Ei tarvitse miettiä onko kaikilla sopivia kenkiä, kalsareita ja takkeja kaapissa, ei sitä onko kaikki lomakkeet palautettu ja laskut maksettu. Elämä retkellä on hyvinkin yksinkertaista, ja oikeastaan pidän siitä. Arki muodostuu siitä, että syödään, kävellään ja nukutaan. Kaikki tavara mitä tarvitsee, kulkee repussa mukana. Ihmisillä on aivan liikaa tavaraa. Retkellä mulle riittää sama rupinen kuppi joka on ollut käytössä 15 vuotta.

Yksin jotenkin nauttii ihan erilaisista asioista, paljon pienemmistä.


Joillekin nousee ensimmäisenä mieleen kysymys; eikö sitten pelota? Ei oikeastaan. Mitä siellä pitäisi pelätä? Mörköihin en usko ja maahisetkin on vähän siinä ja tässä. Metsässä en pidä äänistä, kuten jo aikaisemmin mainitsin. Haluan nähdä, ja se onnistuu parhaiten avotunturissa. Kaikki eläimet pelkää enemmän ihmistä kuin ihminen niitä. Mielenvikaiset ja nistit pyörivät isojen kaupunkien keskustoissa ja pimeissä puistikoissa, ei erämaissa. Joskus suosittujen vaellusreittien tuvilla on ollut sellaista herrasväkeä, että olen katsonut järkevämmäksi siirtyä pois. Vähän kaksimieliset vitsit ei naurata jos olet liikkeellä yksin keskellä korpea. Enkä tule viereen nukkumaan. Pääasiassa erämaissa ja retkeilyreiteillä liikkuu kuitenkin todella asiallista porukkaa.


Mikäli haluaa lisää turvallisuudentunnetta, voi mukana kantaa erinäisiä yhteydenpitovälineitä. Itse olen päätynyt siihen, että kannan mukana vain kännykkää. Se on tietoinen valinta, ja tiettyjen riskien olemassaolo tulee yksin retkeillessä yksinkertaisesti hyväksyä. Jos ei hyväksy riskejä, on parempi retkeillä kaverin kanssa tai jäädä kotiin. Kotijoukkojen kanssa on hyvä sopia milloin ilmoittaudutaan, ja aika jolloin pitää huolestua. Mulla on kotona sellainen tyyppi, joka osaa kartalta arvioida missä mahdollisesti olen menossa ja onko siinä kohdin kenttää vai ei. Teoria sisältää todella monia aukkoja, mutta jos kävelen kaksi päivää hiljaisuudessa laakson pohjalla, kukaan ei huolestu kotona.

Jos vaeltaa yksin, on luonnollisesti kannettava kaikki tavarat yksin. Jos ei pysty kantamaan edes 10 kilon rinkkaa, on turha haaveilla viikon yksinvaelluksesta. Kamoja voi grammata hyvinkin pitkälle tai tukeutua tupiin, mutta perustavarat painavat kuitenkin aina jonkun verran, eikä niitä voi jakaa kenenkään muun kanssa. Turhien varusteiden jättäminen kotiin ja pakollisten keventäminen on oleellista mukavassa yksinvaelluksessa. Minä en ainakaan nauti 25 kilon rinkan raahaamisesta yhtään minnekään. Keventämällä painosta ei edes tarvitse luopua mukavuudesta. Teltan on kuitenkin pidettävä vettä ja avotunturissa myös kestettävä kovaakin tuulta.

Jos liikkuu yksin, on myös oman pään kestettävä myrskyt. Jos pelottaa myrskyssä yksin, ei kannata lähteä myrskyisille alueille yksin. Lieviä epämiellyttävyyden tunteita on opittava sietämään, ja valittava tavarat sen mukaan, ettei niiden suhteen tarvitse pelätä. Jos teltta lähtee myrskyssä, pahin mitä kesäkelissä voi sattua on se, että on märkää ja ikävää. Erittäin märkää ja erittäin ikävää. Ennen lähtöä kannattaa kuitenkin visioida etukäteen, mitä missäkin tilanteessa tekee. Valmis suunnitelma auttaa silloin kun tilanne on päällä ja hiipivä paniikki kurkkii olalla. Jos teltta ottaa ritolat tuulessa tai palaa, kävele tuvalle. Jos eksyt, mieti missä olit viimeksi kartalla ja mitä näit sen jälkeen. Jos olet vielä eksyksissä, syö ja nuku. Jos kaadut jokeen, nouse ylös. Jos pelkäät pimeää, vältä liikkumista pimeällä ja leiriydy ennen auringonlaskua. Jos alkaa pelottaa, linnoittaudu telttaan ja syö pupusuklaata. Aamulla maailma on armollisempi.



Vaeltaminen yksin on kuitenkin niin koukuttavaa, että osan seuraavasta reissusta aion kävellä taas yksin.

38 kommenttia :

  1. Hyvä aihe! Yksin vaeltaessa kohtaa oman todellisen luonteensa, vahvuutensa ja heikkoutensa. Mulle on ominaista ajatella liikaa asioita ja siksi mun on joskus vaikea vaan olla ja nauttia olostani yksin vaeltaessa. Muistutankin useasti itteeni siitä, että istupas nyt alas tai pysähdy hetkeksi ja ota ihan rennosti, katsele maisemia, kuuntele luonnon ääniä jne.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jep, kuulostaa tutulta. Mullekin on vaikeaa ihan vaan olla ja nauttia. Varsinkin jos olen ajatellut meneväni johonkin tiettyyn paikkaan yöksi, laukkaan sinne (ja siitä ohi, koska kello on aika vähän) pitämättä juurikaan taukoja. Sitten huomaan että ohops, päivämatkasta tulikin 31km ja nyt vähän väsyttää. Päiväunet lounaan jälkeen on parasta, mihin olen itseni pakottanut :D

      Poista
  2. Mulla ei ole oikeastaan kokemusta päivää pitemmistä vaellusreissuista yksin, joten en varmaan ole päässyt ikinä siihen flow tilaan, kun olet oikeasti pitkään yksin oman pään sisällä. Mutta kun teen pitkiä päiväreissuja niin niistä melkein nautin enemmän yksin kuin muiden kanssa. Ainakin jos joukossa on liian puhelias ihminen niin se alkaa ärsyttään. Esimerkiksi vappuna kävin sohjossa tunturissa kahlaamassa ja kirosin itteäni, että mihin p**kaan aina itseni laitan ja taas kohta onnellisesti mussutin munkkirinkilää ja ajattelin kuinka mahtavaa olla yksin siinä hiljaisuudessa.

    Suuntaivaistossa luotan aina omaani eikä se ole ikinä pettänyt, mutta joskus muiden kans vaeltaessa olen kyllä voinut mennä hyvin hämilleni kun muut ovat olleet eri mieltä suunnasta. Onneksi olen aina kuitenkin pitänyt pääni sen suhteen ja päässyt määränpäähän.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Haha, on kyllä ihan totta että fiilikset heittelee reissussa rajustikin :D Ei ole sellaista vitutusta, jota ei munkkirinkilä korjaisi.

      Suuntavaisto ja suunta on kyllä ovelia juttuja. Jos kävellään tai hiihdetään kompassisuunnalla, ihmisillä taitaa olla taipumusta kääntyä pikkuhiljaa joko oikealle tai vasemmalle. Jotkut enemmän, toiset vähemmän. Yksin tehtävien reissujen hienous on siinä, ettei tarvitse neuvotella suunnasta.. Eikä ole sitten kukaan hihittämässä, jos meni vikaan ;)

      Poista
  3. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pupusuklaan syöminen on loisto-ohje!!! Suklaa auttaa aina :)

      Poista
  4. Nuo samat asiat koskevat myös yksinmelontaa. Turvallisuusasiat on otettava korostetusti huomioon, mutta muuten yksinkulkemisen edut ovat haittoja suuremmat.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Edut ovat haittoja suuremmat, kyllä. Hyvin sanottu. :)

      Poista
  5. Tekstin tärkein pointti on mielestäni pelkoa käsittelevässä kappaleessa. Miksi tosiaan erämaassa pitäisi pelätä, kun kaupungissa on paljon enemmän vaaroja! Tämän selittäminen esim. äidille ei vaan ole kovin helppoa...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin, mä en oikein tiedä mitä siellä pitäisi pelätä, vaikka esim. ne rasahdukset ei jossain peräkorven takana kovin mukavalta kuulostakaan. Osaan kyllä ajatella järjellä, ettei siellä ole mitään mua uhkaavaa, mutta sen selittäminen vaikka sille äidille on vähän vaikeaa. Erämaassa en jää auton alle, en liiku epämääräisillä alueilla, en ole koskaan löytänyt neulaa jne. Myös murhaajatiheys kaupungissa on oletettavasti suurempi kuin missään erämaassa.

      Poista
  6. Tosi hyvä kirjoitus jälleen. Haaveilen yksinvaelluksesta, mutta toistaiseksi olen tehnyt yksin vain päiväretkiä ja vaelluksilla kulkenut etäällä muusta seurueesta joitain etappeja. Lähteminen useammaksi päiväksi yksin erämaahan olisi tällaiselle henkilölle ehkä kuitenkin turhan iso riski - jos vaikka ampiainen sattuisi pistämään ja tulisi allergiakohtaus, eikä adrenaliinipiikki olisikaan ihan käden ulottuvilla, niin mahdollisuudet selvitä ilman apua olisivat aika mitättömät.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Auts, aika suuri riski pienestä pistiäisestä. :(

      Poista
    2. Niinpä, ja se on vasta se yksi pistiäinen. Allergiakohtauksen voi toki huonolla tuurilla saada vaikka ruuastakin, jos ei ole ollut tarkkana ennen lähtöä. Tai ihan mistä tahansa.

      Poista
    3. Pöh, tosi mälsää. Sulla on varmaan kaverit koulutettu asiaan huolella :)

      Poista
  7. Mua ei ole koskaan innostanut ajatus vaeltamisesta isolla porukalla. Retkeily on sellaista, mitä tykkään tehdä yksin koiran kanssa. Silloin on vaan minä, koira ja luonto. Okei, joskus tulee ohikulkijoita vastaan, jotka haluavat rapsutella Jetiä, mutta pitkälti se on vaan sellaista talsimista (tai pikakävelyä enemminkin...) eteenpäin katsellen Skotlannin maisemia. Vielä en ole yöpynyt missään, koska vanhemmat eivät turvallisuussyistä uskalla antaa mun telttailla itsekseni korvessa, vaikka kuinka iso koira vahtina olisikin ja muutenkin kukkulat voivat olla täällä vaihtelevien sääolosuhteiden vuoksi hyvinkin petollisia. Aikuisena ihan varmasti lähden jonnekin reissuun itsekseni koira seuranani, kun on enemmän tietotaitoa retkeilystä ja muutenkin voin itse päättää kaikista menoistani.

    Sinulla on tosi hieno blogi, joka on hyvin lukijaystävällinen monipuolisine aiheineen ja laadukkain kuvineen. Liityinkin heti lukijaksi!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mäkään en oikein tykkää isolla porukalla vaeltamisesta. Seurassa ei varsinaisesti kai ole vikaa, mutta iso porukka vähän ahdistaa.

      Vaihtelevat sääolosuhteet on hyvä tiedostaa. Skotlannista mä en tiedä sitten yhtään mitään :)

      Poista
  8. Olipa hyvä postaus :) Mä olen retkeilyssä vielä aika keltanokka ja tiedostan osaamisen ja jaksamisen puutteeni, joten vielä ei ole mun aika lähteä yksin retkeilemään :D Aion sen kyllä joskus koiran kanssa tehdä. Tähän mennessä olen reissannut yhden tai kahden kaverin kanssa. Ei ole mikään pakko puhua tai olla edes näkösällä toisen kanssa, on vain sovittu että risteyksessä odotellaan toista. Vieraassa maastossa tämä on tuntunut turvalliselta, kantamuksia on voinut tasata. Toinen kokoaa majoituksen, toinen laittaa ruokaa jne ja yön pikkutunneille on juttuseuraa, niin ei hiivi mieleen niitä kummia ajatuksia :D

    Toistaiseksi perussairautenikin (epilepsia) estää yksin maastoon lähtemisen. Se on suurin syy, vaikka se ei ole tähän mennessä käytännössä vaikuttanut, niin olisi typerää ottaa riski, joka on kuitenkin aika iso.

    Isoja retkiporukoita vierastan ja pidemmälle retkelle haluan ehdottomasti ne tutummat kaverit. Kaksi tuttua kaveria on ihan maksimi ja oikeastaan aika sopiva määrä seuraa, ja siitä porukasta me ollaan kaikki semmosia omaan tahtiin kulkijoita ja sitten illalla jutustellaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Osaamisen ja jaksamisen puutteet on hyvä tiedostaa kokeneenkin retkeilijän. Pidän sitä erittäin hyvänä ominaisuutena. Osa retkeilijöistä osaa mielestään vaikka sun mitä, mutta osaamisessa on laatueroja. Kokemuksessakin on laatueroja.

      Kaverin kanssa reissaaminen on hyvä tapa retkeillä. On seuraa, turvaa ja joku tasaamaan kuormaa. Jos haluaa yksityisyyttä niin voi ottaa omat pienet teltat tai kuten te, kävellä omaan tahtiin.

      Terveydelliset murheet on kyllä todella tympeitä. Niissä riskit pitänee harkita hirmuisen tarkkaan..

      Poista
  9. Olipa hyvä postaus :) Mä olen retkeilyssä vielä aika keltanokka ja tiedostan osaamisen ja jaksamisen puutteeni, joten vielä ei ole mun aika lähteä yksin retkeilemään :D Aion sen kyllä joskus koiran kanssa tehdä. Tähän mennessä olen reissannut yhden tai kahden kaverin kanssa. Ei ole mikään pakko puhua tai olla edes näkösällä toisen kanssa, on vain sovittu että risteyksessä odotellaan toista. Vieraassa maastossa tämä on tuntunut turvalliselta, kantamuksia on voinut tasata. Toinen kokoaa majoituksen, toinen laittaa ruokaa jne ja yön pikkutunneille on juttuseuraa, niin ei hiivi mieleen niitä kummia ajatuksia :D

    Toistaiseksi perussairautenikin (epilepsia) estää yksin maastoon lähtemisen. Se on suurin syy, vaikka se ei ole tähän mennessä käytännössä vaikuttanut, niin olisi typerää ottaa riski, joka on kuitenkin aika iso.

    Isoja retkiporukoita vierastan ja pidemmälle retkelle haluan ehdottomasti ne tutummat kaverit. Kaksi tuttua kaveria on ihan maksimi ja oikeastaan aika sopiva määrä seuraa, ja siitä porukasta me ollaan kaikki semmosia omaan tahtiin kulkijoita ja sitten illalla jutustellaan.

    VastaaPoista
  10. Mulla on käynyt hirveän hyvä tuuri, kun vaimokin pitää vaeltamisesta ja meillä on todella hauskaa kaksisteen. Kokeilin pitkästä aikaa yksin vaellusta tässä viikon verran Pöyrisjärven erämaa-alueella. Olihan se todella mahtavaa, mutta mieluummin kuitenkin jakaisin hienot hetket vaimoni kanssa, mutta kun aikataulumme eivät mätsää yhteen, lähden kyllä yksinkin. En kerralla en varmaan enää tee yksin koskimelontaa erämaassa yksin, ihan turvallisuus syistä, vaan menen ihan nauttimaan jonnekin tuntureiden päälle ja harrastamaan valokuvuasta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olipas täynnä kielioppierheitä, sori siitä :D

      Poista
    2. Ehkä pystyn elämään typojen kanssa :D

      Mäkin otan hyvin mielelläni puolison mukaan. Se on testattu sopivaksi ja avioliittokelpoiseksi Sarekissa, joten tullaan oikein hyvin juttuun myös keskellä korpea. Eihän sillä raukalla kuitenkaan ole niin paljon mahdollisuuksia reissata kuin mulla, joten usein lähden sitten myös yksin.

      Koskimelonta erämaassa yksin kuulostaa just siltä, mitä jättäisin tekemättä :D

      Poista
  11. Tuttuja ajatuksia yksinvaeltamisesta. Se on kuitenkin hieno kokemus ja kannattaa lähteä, vaikka vain muutamaksi yöksi. Kaikki vaelluksella tulevat tunteen skaalat kokee jotenkin voimakkaammin - niin hyvässä kuin pahassakin (esim. pelko). Itse tosin olen törmännyt yksinvaelluksilla siihen ihmettelyyn, että yksinkö olet - ilmeisesti yksin vaeltava nainen on vielä vähän "kummajainen".

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hmm, mä en ehkä ole törmännyt ihmettelyihin yksinvaelluksesta. Olen kyllä törmännyt useampaankin yksin tai vain koiran kanssa liikkuvaan naiseen, mutta on kyllä totta että yksin liikkuva mies on enemmän normijuttu. Mulla ihmetellään lähinnä repun kokoa ja painoa. Eikö mulla muka ole mitään mukana.. Onon, kaikki on. :)

      Poista
    2. Heh, yksi poromies samaa kyseli, kun tuli vastaan Tuntsassa jokunen vuosi sitten. Sittemmin en ole yksinreissuille päässytkään, mutta tänä syksynä olisi taas toiveissa, että löytyy aikaa (ja rahaa) edes muutaman päivän reissuun. Parasta terapiaa pääkopalle.

      Poista
    3. Kamoissa se pään yli kohoava putkirinkka on monelle normi, ikävä kyllä. Ei ole mukava se sellainen.

      Poista
  12. Loistava kirjoitus.T:Metsässä paljon yksin viihtyvä :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvähyvä, mikäs siellä on ollessa. :)

      Poista
  13. Loistava kirjoitus.T:Metsässä paljon yksin viihtyvä :)

    VastaaPoista
  14. Juuri näin! Ite käppäilin muutama vuosi sitten Kilpisjärvi-Halti-Kilpisjärvi melkein koko matkan yksin. Maastopäiviä kertyi peräti 11. Toki tuvissa oli porukkaa runsain määrin, välillä melkein riesaksi asti. Aloinkin miettiä, voiko tuollaista edes laskea yksinään patikoinniksi. Oma kävelytahti ja päivällä oma rauha sielua hivelevissä maisemissa palkitsivat joka tapauksessa ihan uskomattoman paljon. Oli upea kokemus, ja haaveilen pääseväni uudelleen. Vielä ei ole toteutunut, mutta unelma elää. :) Naisena minäkin sain ihmettelyjä ja kehuja että olen rohkea ja hullu, kun olen yksin liikkeellä. En tiedä, mitä erityistä rohkeutta siihen vaadittiin, että sain omaa rauhaa, kun olin liikkeellä, ja silti joka yö oli turvallinen olo, kun tuvissa oli muitakin. Välillä oli tuvat niin täynnä että sai nukkua teltassa pihalla. Toki mahdolliset tapaturmat ja alueen nopeat säänvaihtelut mietityttivät, ja pysyttelin tarkasti polulla. Kyllä yksinvaellus kannattaa! T: Lapinhulluus iski kerrasta

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin, yksinvaelluksen määritelmä onkin mielenkiintoinen. Jos tarkoituksena on vaeltaa yksin, tarkoittaako se sitä, että koko vaelluksen aikana ei saa nähdä ketään? Entä jos kävelee tupien kautta ja tuvat ovat aina täynnä, onko se silloin vaeltamista yksin? Entä jos kävelee yksin, leiriytyy yksin, mutta pyörii jakuvasti somessa ja tsättäilee tuttujen ja tuntemattomien kanssa. Ollaanko silloin aidosti yksin? Noh, kunhan mietin. :) Mulla ei ole vielä ollut sellaista vaellusta, jolla en olisi nähnyt muita ihmisiä. Hyvä niin.

      Poista
  15. Me tehtiin juuri koiran kanssa kahden yön vaellusreissu kaksistaan Salamajärven kansallispuistoon. En mä ees aatellut, että ois mitään pelättävää vaikka matkalla törmäsinkin paikalliseen, joka kovasti yritti pelotella susilla ja karhuilla :D Kyllä se koirakin sen verta turvaa antaa.

    Oli huippu reissu, taukopaikoillakin saa halutessaan monesti juttuseuraa ja yksikin etappi kuljettiin toisen yksinään reissaavan kanssa, mikä oli ihan kivaa vaihtelua. Mä tykkään siitä kun saa itse päättää mimmosia matkoja kävelee, milloin lähtee liikkeelle aamulla, missä pitää ruokatauot jne. Ettei tarvitse miettiä mitä mieltä muut ovat. Ja se rauha!

    Meidän reissusta voi lukea täältä: http://jalidallu.blogspot.fi/2016/06/1-paiva-salamajarven-kansallispuisto.html :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Parasta yksin tehtävissä reissuissa on tosiaan se, että saa päättää itse mihin asti kävelee, milloin syö ja mitä syö. Ei nämä asiat porukassakaan ongelmia ole, tai sitten porukka on aivan väärä.

      Täytyy käydä tutustumassa reissuunne :)

      Poista
  16. Ihana teksti! En ole edes haaveillut oikeasta erämaasta yksin, kun etappina on ensin yö yksin, tai siis koiran kanssa. Mä pelkään, että alkaa pelottaa liikaa, mutta mä myös haluan kokeilla sitä, ja ennen kaikkea itse selviämistä.
    Olen tehnyt jo monia pelottavia asioita ja ylittänyt itseni. Voisin kuvitella, että mahdollisesti liikaa pelätessäni pääsisin ikäänkuin sen pelon toiselle puolelle.

    Pitäis vaan löytää hyvä paikka, että olisin oikeasti ainoa ihminen, paikassa olisi kuuluvuutta, olisin suht lähellä autoa ja mikä tärkeintä, että uskaltaisin edes ajaa sinne. :D

    Ja kyllä, olen rakentanut rohkeutta ja itseluottamusta jo Annapurnan verran! En enää itsekään voi kuvitella, mistä lähdin..

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pienestä se aina lähtee. Päiväretki yksin, yö yksin, yö kauempana skutsissa yksin. Viikonlopun vaellus yksin. Pelosta pääsee yli. Jos ei tykkää, ei ole pakko. Voi lähteä pois. :)

      Annapurna kuulostaa todella hyvältä!

      Poista
  17. Ihana teksti! En ole edes haaveillut oikeasta erämaasta yksin, kun etappina on ensin yö yksin, tai siis koiran kanssa. Mä pelkään, että alkaa pelottaa liikaa, mutta mä myös haluan kokeilla sitä, ja ennen kaikkea itse selviämistä.
    Olen tehnyt jo monia pelottavia asioita ja ylittänyt itseni. Voisin kuvitella, että mahdollisesti liikaa pelätessäni pääsisin ikäänkuin sen pelon toiselle puolelle.

    Pitäis vaan löytää hyvä paikka, että olisin oikeasti ainoa ihminen, paikassa olisi kuuluvuutta, olisin suht lähellä autoa ja mikä tärkeintä, että uskaltaisin edes ajaa sinne. :D

    Ja kyllä, olen rakentanut rohkeutta ja itseluottamusta jo Annapurnan verran! En enää itsekään voi kuvitella, mistä lähdin..

    VastaaPoista

by mlekoshi