Retkeilytoimittajan työpäivä

18.7.2016

Kuten usein nykyisin, reissuni Lappiin liittyvät ainakin jollain lailla työhön. Teen toki ihan omiakin reissuja, mutta pyrin yhdistämään niihin aina jotain työjuttuja, koska muuten ajamista tulee todella paljon. Meiltä on Lappiin pitkä matka.

Eilinen päivä meni näin:

Heräsin yhdeksältä Inarissa. Majoituspaikassa piti olla aamupala, mutta se olikin vain etukäteen tilattuna. Ystävällinen täti keittää meille kuitenkin kahvit, koska se on ainut mitä meiltä puuttuu. Kolmen kupillisen jälkeen pystyn kommunikoimaan ilman murinaa.

Olen sopinut tapaamisen haastateltavien kanssa yhdeksitoista. Angelintie on hyvässä kunnossa, ja ajan vahingossa risteyksestä ohi. Pakki päälle ja uusi yritys. Missään ei näy ketään.


Tie haastateltavien luo on erikoinen. Välillä näkyy muutama talo, mutta ne eivät vaikuta siltä mitä etsin. Viimein tien päässä näkyy oletettuja asioita, kuten lähes 90 koiraa, pari hevosta ja tutun näköinen pariskunta. Koirista suosikiksi nousee pieni pentu.


Haastattelussa menee kolme tuntia, mutta olen ajanut kaksi päivää, jotta pääsen tekemään haastattelua. Inarin perukoilla asuu aivan ihania, vieraanvaraisia ja sydämellisiä ihmisiä. Kuvia ottaessa mulahdan vähän suohon. Iltapäivällä juodaan teetä pihalla, on hieno keli eikä hyttysetkään häiritse, ja sukkakin kuivuu samalla nuotiolla. Tiedustelen samalla missähän kunnossa Pokan tie mahtaa olla, koska matka jatkuu siihen suuntaan. Pokan tietä en olekaan ennen ajanut.

Inarista Pokkaan asti tie on asfalttia, jota voi ajaa ihan normaalisti. Pokan kylän jälkeen tie muuttuu hiekkatieksi, ja seuraavat 57 kilometriä on monttuista.


Paitsi että tie on poikki, koska siltaa korjataan. Kiertotie tuo matkaan aika paljon lisää. Noh, näillä mennään sitten.


Kiertotien vierellä on lakkaa suo keltaisena. Päätän tehdä turistit, ja parkkeerata auton tien viereen ja kerätä lakkaa muovipussiin. Puolet on vielä kypsymässä, mutta saan helposti iltapalamarjat. Ihan tien vierestä en kuitenkaan kerää.



Kymmeneltä illalla saavutaan aikaisemmin varatulle mökille. Pelkkä oven avaaminen kertoo, että mökki on umpihomeessa. Kattoa on vuosia sitten paikattu muovilla, ja haju on sen mukainen. Ensimmäistä kertaa ikinä joudutaan sanomaan, ettei tässä voi nukkua. Ei vaan pysty, ei mitenkään. Rahat saadaan takaisin kouraan, ja sitten ihmetellään, että missä nukutaan. Sunnuntai-iltana kello kymmenen, Lapin pikkukylässä heinäkuussa, kolmen koiran kanssa.

Ajelu- ja soittelukierroksen jälkeen viimein löytyy vapaa mökki johon saa myös viedä koiria. Huh. On meillä telttoja, mutta niissä on vaikeampi tehdä koneella töitä.

Tämä päivä menee kirjoittaessa, sillä huomenna lähden maastoon. Osa jutuista on vielä palauttamatta, ja ne pitää saada valmiiksi ennen reissua. Tämän päivän näpytän koneella, katson miten eiliset kuvat onnistuivat, syön mahan täyteen lakkaa ja pakkaan tavarat. Vaellusreissu on edessä, ja kerron kohteesta hieman myöhemmin.



Blogissa on siis hetken hiljaisempaa, mutta facebookiin saattaa ilmestyä pari kuvaa. Mukavaa heinäkuuta :)

Makuualusta kahdelle

8.7.2016

Seuraava reissu lähestyy, ja normaaliin tapaan kamoja pitää vähän päivittää. Tällä kertaa investoitiin uuteen makuualustaan, ja ostettiin läpyskä johon mahtuu nukkumaan kaksi. En ole nukkunut siinä silmäystäkään, mutta pienen omalla pihalla suoritetun päiväköllöttelyn perusteella olen sitä mieltä, että makuualusta kahdelle on ihan loistojuttu!


Tilattiin siis Exped Synmat hyperlite duo. Alusta painaa kahden makuualustan verran, eli noin 800 grammaa. Molemmat puolet täytetään erikseen, joten kumpikin saa puolelleen juuri sen verran ilmaa kuin haluaa. Mä en myöskään pomppaa pois patjalta, kun ukko haluaa kääntää kylkeä.
Aikaisemmin ollaan hivutettu kaksi makuualustaa vierekkäin, mutta muumiomuodon vuoksi välejä jää aina. Alustoilla on myös paha tapa hilautua mihin sattuu, ja aika usein olen löytänyt itseni nukkumasta kahden alustan välistä. Siinä tulee kylmä.


Nyt pääsee käpertymään suoraan kainaloon, eikä väliin jää kylmää hohkaavaa viirua. Sitten kun vielä laitetaan kaksi makuupussia yhteen, niin söpöstelyloma on taattu!

Vaeltaminen yksin

3.7.2016

Mulle vaeltaminen yksin on itsestäänselvyys, toisille peikko. Mihin kastiin sinä kuulut?


Tein ensimmäisen yksinvaelluksen noin 11 vuotta sitten. Lähdin perinteiselle Karhunkierrokselle. Pidin olemisesta yksin, mutten pitänyt metsästä. Siellä ei nähnyt mitään, ja metsästä kuului kaikkia kummallisia ääniä. Niitä samoja ääniä on toki kuulunut aikaisemmillakin retkillä, enkä oikein koskaan ole tykännyt selittämättömistä kahahduksista, suhahduksista ja rapinoista. Nyt kun retkeilen paljon koiran kanssa, äänet ei niin haittaa, koska kaikki voi vaan kuitata koiralähtöisiksi ääniksi. Itsepetos, paras petos..

Ennen Karhunkierrosta olin tehnyt pienempiä retkiä yksin lähinnä Repovedelle. Lähteminen Karhunkierrokselle ei oikeastaan mietityttänyt, sillä reitti on ihan ookoosti merkattu, ja tupia, laavuja ja tulipaikkoja on useita, ja reitti on suosittu. Yleensä en ole kokenut tarpeelliseksi keskustella muiden retkeilijöiden kanssa, mutta yksin reissatessa se on oikeastaan mukavaa. Voin mennä miehitetylle laavulle jos huvittaa, lähteä pois kun sosiaalisuuskiintiö on täysi, tai olla menemättä ollenkaan.


Jos vaeltaa yksin, kaikki päätökset täytyy tehdä yksin. Onko puro ylitettävissä juuri tästä kohtaa, onhan tämä oikea laakso, onko vesi juotavaa, kannattaako kivikko tai suo kiertää, odotanko sateen loppumista vai loppuuko se ollenkaan? Ongelmia on harvemmin silloin kun keli on hyvä ja näkyvyys 50 kilometria, mutta kaikki monimutkaistuu jos näkyvyyttä ei ole. Pelkällä kompassisuunnalla voi toki mennä, mutta yksin pitää pystyä päättämään onko se viisasta. Joskus on järkevämpää vain olla ja odottaa. Muita tilanteita monimutkaistavia asioita ovat nälkä ja väsymys. Illalla 25 kilometrin päivämatkan jälkeen on helppo tehdä huonoja päätöksiä, ja jos ruoka ja juoma on maistunut huonosti, voi päässä oikeasti tuntua aika hassulta. On hyvä tiedostaa, kuinka paljon nälkä ja väsymys vaikuttavat siihen, kuinka hyvin oma pää toimii. Jos vaeltaa yksin, ei voi kysyä vieruskaverilta mielipidettä. On osattava esimerkiksi suunnistaa yksin, myös siellä helpolla viitoitetulla reitillä ja silloin, kun näkyvyys on huono.


Yksin liikkuessa myös turvallisuusasiat ovat vähän enemmän pinnalla, sillä jos jalka niksahtaa kiven väliin, edes tavaroita ei voi tasata kaverin kanssa. Nyrjähtäneellä nilkalla on myös hankala kiivetä kukkulan päälle etsimään kenttää. Minusta on yksin tehtävien reissujen vuoksi tullut aika varovainen retkeilijä, ja jos jokin asia ei tunnu hyvältä, lähden pois. Kotona on jälkikäteen hyvä viisastella miten olisi voinut toimia, mutta päätökset tehdään kuitenkin siinä hetkessä ja niillä tiedoilla joita on käytettävissä.

Yksinvaelluksella parasta on hiljaisuus. Nautin siitä, ettei kukaan halua musta retkellä mitään. Ei aamupalaa, lounasta, välipalaa, päivällistä, iltapalaa eikä lauantaikarkkeja. Ei tarvitse pyykätä, juurikaan tiskata, ei imuroida, tankata autoa, leikata ruohoa eikä hakea postia. Ei tarvitse miettiä onko kaikilla sopivia kenkiä, kalsareita ja takkeja kaapissa, ei sitä onko kaikki lomakkeet palautettu ja laskut maksettu. Elämä retkellä on hyvinkin yksinkertaista, ja oikeastaan pidän siitä. Arki muodostuu siitä, että syödään, kävellään ja nukutaan. Kaikki tavara mitä tarvitsee, kulkee repussa mukana. Ihmisillä on aivan liikaa tavaraa. Retkellä mulle riittää sama rupinen kuppi joka on ollut käytössä 15 vuotta.

Yksin jotenkin nauttii ihan erilaisista asioista, paljon pienemmistä.


Joillekin nousee ensimmäisenä mieleen kysymys; eikö sitten pelota? Ei oikeastaan. Mitä siellä pitäisi pelätä? Mörköihin en usko ja maahisetkin on vähän siinä ja tässä. Metsässä en pidä äänistä, kuten jo aikaisemmin mainitsin. Haluan nähdä, ja se onnistuu parhaiten avotunturissa. Kaikki eläimet pelkää enemmän ihmistä kuin ihminen niitä. Mielenvikaiset ja nistit pyörivät isojen kaupunkien keskustoissa ja pimeissä puistikoissa, ei erämaissa. Joskus suosittujen vaellusreittien tuvilla on ollut sellaista herrasväkeä, että olen katsonut järkevämmäksi siirtyä pois. Vähän kaksimieliset vitsit ei naurata jos olet liikkeellä yksin keskellä korpea. Enkä tule viereen nukkumaan. Pääasiassa erämaissa ja retkeilyreiteillä liikkuu kuitenkin todella asiallista porukkaa.


Mikäli haluaa lisää turvallisuudentunnetta, voi mukana kantaa erinäisiä yhteydenpitovälineitä. Itse olen päätynyt siihen, että kannan mukana vain kännykkää. Se on tietoinen valinta, ja tiettyjen riskien olemassaolo tulee yksin retkeillessä yksinkertaisesti hyväksyä. Jos ei hyväksy riskejä, on parempi retkeillä kaverin kanssa tai jäädä kotiin. Kotijoukkojen kanssa on hyvä sopia milloin ilmoittaudutaan, ja aika jolloin pitää huolestua. Mulla on kotona sellainen tyyppi, joka osaa kartalta arvioida missä mahdollisesti olen menossa ja onko siinä kohdin kenttää vai ei. Teoria sisältää todella monia aukkoja, mutta jos kävelen kaksi päivää hiljaisuudessa laakson pohjalla, kukaan ei huolestu kotona.

Jos vaeltaa yksin, on luonnollisesti kannettava kaikki tavarat yksin. Jos ei pysty kantamaan edes 10 kilon rinkkaa, on turha haaveilla viikon yksinvaelluksesta. Kamoja voi grammata hyvinkin pitkälle tai tukeutua tupiin, mutta perustavarat painavat kuitenkin aina jonkun verran, eikä niitä voi jakaa kenenkään muun kanssa. Turhien varusteiden jättäminen kotiin ja pakollisten keventäminen on oleellista mukavassa yksinvaelluksessa. Minä en ainakaan nauti 25 kilon rinkan raahaamisesta yhtään minnekään. Keventämällä painosta ei edes tarvitse luopua mukavuudesta. Teltan on kuitenkin pidettävä vettä ja avotunturissa myös kestettävä kovaakin tuulta.

Jos liikkuu yksin, on myös oman pään kestettävä myrskyt. Jos pelottaa myrskyssä yksin, ei kannata lähteä myrskyisille alueille yksin. Lieviä epämiellyttävyyden tunteita on opittava sietämään, ja valittava tavarat sen mukaan, ettei niiden suhteen tarvitse pelätä. Jos teltta lähtee myrskyssä, pahin mitä kesäkelissä voi sattua on se, että on märkää ja ikävää. Erittäin märkää ja erittäin ikävää. Ennen lähtöä kannattaa kuitenkin visioida etukäteen, mitä missäkin tilanteessa tekee. Valmis suunnitelma auttaa silloin kun tilanne on päällä ja hiipivä paniikki kurkkii olalla. Jos teltta ottaa ritolat tuulessa tai palaa, kävele tuvalle. Jos eksyt, mieti missä olit viimeksi kartalla ja mitä näit sen jälkeen. Jos olet vielä eksyksissä, syö ja nuku. Jos kaadut jokeen, nouse ylös. Jos pelkäät pimeää, vältä liikkumista pimeällä ja leiriydy ennen auringonlaskua. Jos alkaa pelottaa, linnoittaudu telttaan ja syö pupusuklaata. Aamulla maailma on armollisempi.



Vaeltaminen yksin on kuitenkin niin koukuttavaa, että osan seuraavasta reissusta aion kävellä taas yksin.

by mlekoshi