Jouluzen

22.12.2016

En ajatellut stressata mistään. Siis. Yhtään. Mistään.


Tuijotan vaan tota. On hyvä.

Kirjavinkki: Poromafia

15.12.2016

Olen taas hetken tauon jälkeen löytänyt kirjaston. Lukioikään asti luin paljonkin, mutta sitten se jäi. Yliopistossa oli liikaa luettavaa tentteihin. Pelkkää tiukkaa faktaa, tylsää ja teoreettista.

Lukutyylini on kirja päivässä, jos mahdollista. Mikään parin kappaleen lukeminen iltaisin ei todellakaan käy. Hyvä kirja tekee mieli lukea kerralla loppuun, mutta eihän se aina tietenkään onnistu. Nyt luin Mikko-Pekka Heikkisen kolme kirjaa putkeen, ja niistä ehdottomasti paras oli uusin Poromafia.


Poromafia on sopiva sekoitus Lappia, ihmissuhteita, äijäkulttuuria ja huumoria. Kirjassa nauretaan niin etelän tavoille kuin saamelaisten kivikautiselle tapakulttuurillekin. Utsjoella asuva Nelihangan porosuku on pitänyt valtaa Lapissa hyvin kyseenalaisin tavoin, mutta suurin vastustus toimintatapoja kohtaan alkaa nousta omasta perheestä. Pororuhtinas Jonás-Guhtur Nelihangan poika, Jouni-Sammeli, perustaa lainsuojattoman moottorikelkkakerhon ja alkaa toimimaan isäänsä vastaan. Poliisi on voimaton, ja Jonás-Guhturin vallan lonkerot ulottuvat aina Helsinkiin saakka.

Minusta tämä on hyvä ja viihdyttävä kirja jokaisen retkeilijän ja lapin ystävän lukea. Go Ahma SC!

Pidätkö siitä mitä omistat?

24.11.2016

Meillä kävi täällä jokunen hetki sitten toimittaja. Juttu löytyy Me Naiset -lehdestä ja käsittelee Konmaria. Avasin hyvillä mielin kaikki kaapit, koska ne ovat melko lailla siistit. Pidän siitä.


Niin, se konmari. Luin pinkin kirjan joskus keväällä, ja poistin paljon tavaraa. Viimeksi väitin, että osa kirjasta oli kukkua. Valehtelin. Oikeesti se kirja on ihan hirveetä sontaa. Jostain syystä tavaran vähentämiseen se kuitenkin toimii. Aikaisemmin piti miettiä missä tavaroita säilytetään, tarvitseeko jotain vielä joskus tulevaisuudessa tai pitäskö tämä-ja-se kuitenkin säästää. Nyt mietin, pidänkö jostain esineestä. Säilytän vain tavarat, joista pidän. Loput laitan pois. Joku tässä toimii.

Ne tavarat jotka jäävät, ovat kohtalaisen hyvin järjestyksessä ja löydettävissä. Tässä kaapissa on vaellustavaraa. Ei ne täydellisesti ole, mutta paremmin kuin ennen.


Ennen ne olivat vaatehuoneessa. Nyt siellä on vain isompia esineitä kuten suksia ja sauvoja, pakastin ja työkalut. Sitten on tuo läjä, jossa on lapio ja koirien makuualusta. Kyllä ne kohta löytävät paikkansa.


Kuinka paljon teillä on turhaa tavaraa? Jos ajattelet, ettei juuri ollenkaan, olet joko tosi hyvä tavaroiden kanssa tai yksinkertaisesti väärässä. Se, mikä on turhaa kenellekin, vaihtelee. Toisen puolesta ei voi sanoa mikä kenellekin on turhaa. Mulle turhia olivat: 268 nuppineulaa, kaksi ikean hyllykköä tavaroineen, sohvapöytä, hirveä määrä keittiön kippoja ja kuppeja, ylimääräisiä pyyhkeitä ja lakanoita, röntgenkuvia vuodelta 2004, monta jätesäkillistä vaatteita. Niitä sellaisia, joita on ostettu joskus, huomattu myöhemmin epämieluisiksi ja myöhemmin niitä ei voinut heittää pois, koska ne olivat maksaneet paljon ja niille oli käyttöä kerran kesässä. Myös lasten liian pieniä vaatteita oli paljon. Ne odottivat siirtoa kirppikselle, jonne en kuitenkaan koskaan jaksanut niitä viedä.

Laitoin pois vain sellaista, jota en käytä kuitenkaan. Jos en käytä tavaraa, miksi säilyttäisin sitä?


Nyt kun olen poistanut tavaraa, tiedän paremmin mitä mulla on. Mulla on yksi villakangastakki, yksi laukku, yksi kaulahuivi. Yhdet vaelluskengät, yhdet polkujuoksukengät, vain sellaisia villasukkia ja rukkasia joita käytän. Ei mitään varalle jos joskus tarvii. Ei niitä tarvitse. Mulla on neljä aluspaitaa arkeen, ja ne ovat kaikki samanlaisia. 100% villaa,  pehmeitä, konepestäviä, kestäviä, Lindexiltä 25 euroa. Vain tuo reunapitsi on muuttunut siitä, kun ostin ensimmäisen paidan. Käytän näitä joka päivä. Se neljäs paita on musta ja nyt päällä. Vaatekaappi on selkeä ja voin laittaa sieltä mitä tahansa päälle, ja pidän siitä.

Musta on ihmeellistä, ettei oikeastaan kukaan ole huomauttanut siitä, että kuljen aina samoissa vaatteissa. Ne vaatteet joita käytän, mahtuvat aika pieneen tilaan.


Säilytystila maksaa. Neliöhinta tällä alueella jossa asun, on noin 3000 euroa. Siis per neliö, joka on metri kertaa metri lattiapinta-alaa. Jos poistaa kaiken itselle turhan tavaran, jota säilyttää ilman syytä/tottumuksesta/velvollisuudesta/muuten vain, kuinka paljon pienempään asuntoon ihminen mahtuu? Yhtä mukavasti ja tilavasti, mutta ilman turhaa tavaraa ja säilytystilaa? Mihin muuhun sen rahan voisi käyttää?


Autiotuvat on ihania. Niissä ei ole mitään turhaa. Sänky, pöytä, kaasuhella, kamina, kirves ja saha. Ei koriste-esineitä, kirjahyllyjä, vaatekasoja tai hilavitkuttimia. Kesän kuukauden vaelluksella nautin eniten siitä, ettei ollut mitään. Ei somea, ruuhkaa, kiirettä eikä ärsykkeitä. Oli vain luonto ja minä. Hiljaisuus ja rauha. Ei ollut suihkua eikä pyyhettä, mutta peseydyin silti. Ei ollut televisiota, mutta viihdyin hyvin. Ilman somea viihdyin erittäin hyvin. Ei ollut jääkaappia, pakastinta, pyykkikonetta eikä vedenkeitintä. Sitä meillä ei ole kyllä kotonakaan. Tietysti mukana oli ne tavarat joita oikeasti tarvitsin. Niitä oli noin 15 kiloa sisältäen keittiön, makuupaikan ja katon pään päälle, ruokaa lautaselle. Ne tavarat joita mulla oli, valittiin huolella, ne olivat pääasiassa toimivia ja pidin niistä kovin. Mulla oli todella hyvät vaellushousut (yhdet), mukavat kengät (yhdet), pehmeät villasukat (yhdet) ja mukavat villapaidat (kaksi kappaletta). Miksei se ole normi arkielämässä? Että omistaa vain sen mitä tarvitsee ja todella pitää siitä?

Konmariin ei tarvitse hurahtaa, höyrähtää eikä mitenkään hullaantua. Mutta jos tavaraa on liikaa tai haluaisi käyttää aikansa tai rahansa jotenkin toisin, kannattaa sille tehdä jotain.

Vähempikin riittää.

Kalottireitin 10 kauneinta maisemaa

26.10.2016

Vaikka ensilumi on satanut meille ja talvirenkaille on todella käyttöä, kieriskelen vielä Kalottireitin parissa. Kokosin kymmenen kauneinta maisemaa, jotka ovat hieman erilaisia.

 1. Pieni puro Reisadalenissa


2. Reisadalen kuvattuna rinteeltä


3. Sumua tuntureilla


4. Kopmajoen tupa käsivarressa


 5. Kaunis maisema lähellä Abiskoa


6. Meillä kuivaa, muualla sataa


7. Kungsledenin varrella


8. Telttapaikka tuolla jossain, taianomaisissa väreissä


9. Tupa häämöttää jo, ehkä..


10. Niin karua, mutta kaunista Norjaa


Ylämäen Facebook-sivulla on lisää kuvia, sillä siellä pyörii Kalottireitin päiväkirja. Menossa on päivä numero 12, joten mukaan ehtii vielä hyvin. Ei olla edes puolivälissä!

Pitkän vaelluksen valmistelut

3.10.2016

Ihan ekaksi, facebookissa rullaa Kalottireitti päivä päivältä. 30 päivää, 30 tarinaa. Ollaan menossa päivässä 4, joten mukaan ehtii vielä hyvin.

Nyt kurkistus Kalottireitin valmisteluihin. Ajatuksena oli kävellä Kautokeinosta Kilpisjärven, Abiskon ja Ritsemin kautta Kvikkjokkiin, jonka pituudeksi oli eri lähteissä ilmoitettu noin 800 kilometriä. Aikaisemmin olen vaeltanut lähinnä reilun viikon mittaisia retkiä. Ajattelin, että tuollainen 800 km on vain noin viikon vaelluksia peräkkäin. Ja niin se oikeastaan on. Lopulta kävelin 688 kilometriä Ritsemiin saakka, kuten on jo tullutkin ilmi.

Pakkaamisvaihe oli järjestelmälliselle ihmiselle kauhea. Kamaa, ruokaa ja kaikkea oli levällään todella paljon. Piti harkita mitä tavaroita ottaa mukaan, pakata kuivattuja ruokia, maistella muroja, punnita ihan kaikkea, survoa pusseihinsa. Todellisuudessa kaikki tarvittava ja niiden varakappaleet rehottivat ympäri kämppää. Välillä piti siirrellä huonekalujakin, jotta tavarata mahtuivat edes jonnekin. Katso ja kauhistu!



Jossain vaiheessa keskellä kuivaamis-pussitus-pakkaamisrumbaa mietin, että v*ttu mikä homma. Oliko tämä nyt hyvä idea? Punaviini auttaa moneen asiaan, joten saatoin nauttia muutaman lasillisen sellaista.


Tympäännyin kaaokseen ja aloin järjestelemään asioita tiukasti omille paikoilleen. Rajattuun tilaan, riviin ja lajeittain. Helpotti.

Ennen vaellusta tehtiin normaalit jutut; tilattiin kartat, suunniteltiin summittaiset päivämatkat, kuivattiin ruuat ja sumplattiin varusteet. Aina ennen vaellusta on jotain varusteita, mitä pitää hankkia koska edeltävillä retkillä jokin ei ole toiminut tai on rikkoutunut. Vaatteita otin mukaan aika vähän. Kuvassa on kaikki nejän viikon vaatteet paitsi kaksi buffia (jotka unohdin kuvasta) ja kynsikkäät, jotka ostin Abiskosta.


Vedenpitävä takki ja housut, vaellushousut, taukotakki, villahousut, kaksi villapaitaa, villasukat, kahdet linerit, kahdet vaellussukat, kaksi toppia, parit kalsarit, kengät. Sukkia oli liikaa, koska kengät eivät hiertäneet enkä käyttänyt tuplasukkasysteemiä.
 
Ruokaa kuivasin paljon itse, mutta ostin myös valmispusseja, koska päiviä oli vaan niin sairaan paljon. Ruokaa piti olla kahdelle ihmiselle vajaaksi kolmeksi viikoksi ja yhdelle ihmiselle pariksi viikoksi. Kaikkineen kuivasin 11 kiloa lihaa ja 22 kiloa kasviksia. Sitten ne piti koota aterioiksi.


Aikaisemmista reissuista poiketen uutta oli vain ruokatäydennuspakettien lähettäminen. Pakkasin ruuat pahvilaatikoihin ja lähetettiin niitä reitin varrelle. Abiskon paketti jätettiin autoon, koska auto siirrettiin sinne. Koska matka jatkui Abiskosta yksin, vaihdoin myös teltan pienempään, makuupussin toisenlaiseen ja kahden hengen makuualustan sooloversioon. Autoon jätin myös muutamia varusteita hätätilanteiden varalle, kuten toiset kengät.

Tavarakaaosta oli helpoin hallita teipin avulla. Lappuun kirjoitin aina mistä paketti noudetaan, monenko päivän tavarat siihen tulee, ja viereen kauppalistan niistä tarvikkeista, jotka pitää täydentää matkalla (esim. voi). Leipää en syönyt reissulla ollenkaan, sillä se vie paljon tilaa enkä oikeastaan kaipaa leipää.



Koirien varusteet tuli myös pakata. Aika minimillä mentiin tässäkin. Koirille tuli mukaan ruokaa, ensiapuvälineet ja neljä tossua kolmen koiran tarpeisiin. Makuualustat, passit ja kupit.

 
Aikaisemmilla vaelluksilla olen myös huomannut, että pipon alla hautova ja lopulta linnunpesää muistuttava tukka ei ole kovin mieluisa. Niinpä annoinkin luottoparturilleni ohjeeksi leikata tukan niin lyhyeksi kuin järkevästi mahdollista, ja lähdin reissuun todella lyhyellä vaellustukalla. Lyhyt tukka ei hiosta hatun alla niin paljon, eikä pesämuodostelmaa ala syntymään, koska tukkaa ei vaan ole niin paljon. Mulla on ollut puoleen selkään ulottuva tukka, parin sentin tukka ja kaikkea siltä väliltä. Vaelluksilla toimii sellainen pituus jonka saa helposti kiinni, tai vaihtoehtoisesti todella lyhyt malli. Kaikki välimuodot olen kokenut hankalaksi. Pipon alla pyörivä ja silmille pyrkivä hius on epämiellyttävä. Vaelluksella pesin hiukset kerran. Älä kerro kenellekään.

Kuvassa superlyhyt tukka.


Kotona ollutta sotkua ei ole ikävä, mutta reissuun voisin kyllä taas lähteä. Näyttääkö teillä koskaan yhtä karmealta?

Irti kännykästä

19.9.2016

Tiedättekö mikä on parasta vaelluksella? Se, ettei siellä kuulu puhelin.

Okei, kuuluuhan se jo monessa paikassa, mutta niistä en tiedä, koska pidän puhelimen kiinni. Musta on ihanaa olla rauhassa ja tavoittamattomissa. Musta on myös ihan karsean näköistä, että alle kymmenvuotiaat kävelevät koulusta kotiin nenä kiinni puhelimessa. Juna-asemalla aikuiset istuvat hiljaisina ja näpräävät puhelimiaan. Lounaalla sama. Lautanen on nenän edessä, mutta silti siihen mahtuu myös puhelin. Ehkä jotain jännää jää näkemättä, jos ruokatauolla ei selaa facea tai lue sähköposteja? Eikö ihminen enää osaa keskittyä vain yhteen asiaan tai kestä hetkenkään tylsyyttä?


Kuulun niihin dinosauruksiin, jotka eivät juurikaan käytä puhelinta muuhun kuin soittamiseen ja tekstaamiseen. Jos olen pari viikkoa vaelluksella, saatan sen päätteeksi selata facea ja iltapuluja kännykällä. Muuten se on puhelin, jota käytetään puhumiseen ja tekstaamiseen. Jos syön lounasta, syön lounasta. Jos odotan junaa, odotan junaa. Ei siihen tarvita iltalehteä, facea, snapchatia, twitteriä tai mitään muutakaan viihdykettä.

Kännykän käyttö on lisääntynyt myös retkillä ja vaelluksilla. Muiden kuvia on mukava katsella ja tarinoita lukea. Musta on hienoa, että retkistä kerrotaan ja otetaan paljon kuvia. Tykkään lukea muiden kokemuksista. Jaksaisinko facettaa tunturista? En. Kiinnostaako mua mitä somessa tapahtuu silloin, kun olen vaelluksella? Ei.

Mua kiinnostaa se, mitä tapahtuu vaelluksella.


Voin kirjoittaa tapahtumista sitten jälkikäteen blogiin, ja se on oikein mukavaa. Musta on myös mukavaa, että Ylämäen facesivuilla on jo yli 600 seuraajaa. Se on hienoa! Vaikka kokemusten jakaminen reaaliajassa olisikin hyvin mediaseksikästä, en vieläkään taida tehdä niin. Katselen kyllä mielelläni muiden kuvia. Oma puhelin pysyy silti vaelluksilla rinkassa, ja otan sen sieltä pois jos on tarvetta ilmoittaa kotijoukoille että olen hengissä. Kalottireitillä viimeisenä päivänä otin kyllä puhelimella yhden kuvan, koska ajattelin että olisi kiva jakaa se helposti somessa, suoraan puhelimesta. Oli vaelluspäivä numero 30. Lähetin sen kuitenkin vasta sitten, kun olin syönyt ja käynyt suihkussa. Ei kaatunut some, vaikka olinkin pitkään poissa.

Nykypäivänä moni taitaa katsella työsähköposteja myös lomalla. En tiedä onko tämä enemmän valkokaulustyöntekijöiden ongelma, vai tuntuuko tässä omassa kuplassani vaan siltä? Jos työpuhelin on myös oma puhelin ja työtietokone myös oma kone, voi olla hankalaa siirtyä oikeasti lomalle. Vaikka viesteihin ei vastaisikaan, ne pomppaa silmille ja aivot eivät päästä irti töistä. Perinteisesti kesämökillä pääsee irti kaikesta, mutta nyt niissäkin on jo usein hyvät yhteydet. Se on sekä hyvä että huono asia. Vaeltaminen auttaa kaikesta irtautumiseen kuitenkin edelleen oikein hyvin. Työnantajalle voi ilmoittaa, ettei oikeasti sitten ole tavoitettavissa, koska kenttää ei kairassa ole. Näin ei pitäisi joutua tekemään, koska lomalla ihminen saa olla lomalla. Siksi vien ukkoni kaikilla lomilla jonnekin korpeen, jossa ei kuulu puhelin. Arkena sen puhelin soi aamulla seitsemältä ja illalla kymmeneltä, ja kaikki ajat siinä välissä. Iltaisin vähän vähemmän kuitenkin. Viikonloppuisin tapahtumia on kymmenestä kymmeneen, vaikka puhelin on aina äänettömällä ja siihen vastataan vain valikoivasti. Itse teen tietysti töitä hyvin epämääräisiin aikoihin ja epäsäännöllisesti, joten mikäpä minä olen tässä rutisemaan.


Mulle saattoi nyt itsellenikin jäädä hieman epäselväksi mikä tämän kirjoituksen pääpointti oli. Ehkä luonto- ja retki-ihmisille on turha sanoa, mutta annetaan niiden kännyköiden joskus olla. Some ei karkaa mihinkään, vaikka pitäisikin hieman taukoa kaikista kanavista. Luonto on siinä, vaikkei sitä postaisikaan heti someen.

Voihan Konmari

13.9.2016

Jutellaanko hetki tavarasta? Ihmisillä on aivan hirveästi tavaraa. Viimeisten vuosien aikana olen pyrkinyt vähentämään sitä. Joskus keväällä luin hitiksi nousseen Marie Kondon kirjan KonMari, ja aloin vähentämään tavaraa entisestään. Kirjan oppien mukainen idea on kysyä, tuottaako jokin tavara iloa, ja säilyttää vain iloa tuottavat tavarat.


Osa kirjasta on ihan hirveää kukkua. Insinööriajatteluun ei sovi tavaroiden kiittäminen tai kodin tervehtiminen, mutta kirjassa on paljon hyvääkin. Sitä pitää vaan suodattaa omiin tarpeisiin sopivaksi. Mulla se sai aikaan sen, mikä oma intressi olikin; tarpeettoman tavaran vähentäminen entisestään. Kirjan jälkeen on selkeämpää se, mitä lähtee ja mitä jää.

En ole mikään hamsteri enkä rakastu tavaraan. Viitisen vuotta sitten muutettiin ensimmäiseen omistusasuntoon, joka oli virallisesti 56 neliötä plus parvi. Kaksi aikuista, kaksi lasta. Säilytystilaa oli vähän, joten ennen muuttoa käytiin läpi kaikki kamat, ja pistettiin kiertoon suuri osa tavaroista, joita ei tarvita. Vuosi siitä alettiin rakentamaan omakotitaloa. Nyt on tilaa. Tavaraa on tullut lisää, koska on haluttu täyttää tilaa ja on myös pitänyt sortata erinäisiä kuolinpesiä. Kirjan lukeminen selkiytti sitä, ettei tilaa oikeastaan tarvitse täyttää, eikä mitään säilyttää säilyttämisen vuoksi. Mummon keinutuoli jää, koska pidän siitä. Trangia lähti, koska en käytä sitä. Pari makuualustaa myydään, koska ei meillä tarvita varakappaleita. Pitäisi kai sanoa, ettei ne tuota iloa. Ylimääräisiä retkikippoja ja -kuppeja on laitettu eteenpäin, ja kengistä säilytän vain ne, joista pidän. Jostain syystä ne ovat huopaa tai nahkaa, ja hyvin sieviä. Paljon, todella paljon, on lähtenyt. Peräkärryllinen tavaraa, eikä se edes näy missään. Hämmentävää ja ärsyttävää samaan aikaan. Melkein hävettää. Ei meillä edes ole paljon tavaraa.


Tehdäänpä nyt yksi juttu selväksi; minä kuitenkin pidän tavarasta. En romun itsensä takia, vaan siksi, mitä se mahdollistaa. Esimerkiksi retkellä hyvä takki on sellainen, joka pitää mut lämpimänä, ei vastusta liikettä, pakkautuu pieneen, kestää käyttöä ja näyttää hyvältä. Sellaisesta takista minä pidän. Makuualustan on oltava pehmeä, kevyt ja lämmin, ja samat kriteerit ovat myös makuupussilla. Teltan on pidettävä vettä ja myrskyä, oltava helppo pystyttää ja sen kokoinen, että mahdun olemaan siellä mukavasti. Tavaraa ei tarvitse olla paljon, mutta sen on oltava erityisen hyvää. Siinä on haastetta varustevalmistajille.

Kuvassa on neljän viikon vaellukselle mukaan otetut vaatteet. Näistä osan laitoin siis päälle ja loput reppuun. Lisäksi oli buffi ja villakynsikkäät, jotka melkein unohdin pakata.


Kuluttajana musta on tullut todella harkitseva. Eilen etsin puista kauhaa ruuanlaittoon, mutten löytänyt mieleistä. Ne maksavat euron-pari, enkä tuonut niitä kotiin, koska en löytänyt täydellistä. Kriittisyys on ollut pinnalla jo aikaisemmin. Hyvää villakangastakkia etsin pari vuotta, nahkalaukkua vuoden. Hylkäsin kertakäyttöiset tiskirätit, ja nyt meillä on pestäviä tiskirättejä, joissa on esimerkiksi kettujen kuvia. Pannunalunen on huovutettu ympyrä, jossa on pöllö ja varis. Hymyilen pienesti aina, kun nostan ne pöytään. En ole tulossa hulluksi.

Jostain syystä olen luopumassa myös muovista. Se huovutettu pöllö on todella miellyttävän tuntuinen. Puu on lämmin, muovi keinotekoinen. Tämä prosessi on vielä kesken, enkä tiedä mihin se johtaa. Hihhulihippimeininki ei kuitenkaan sovi mulle.

Se määrä tavaraa, jonka ihminen tarvitsee, vaihtelee. Yksi määrä ei sovi kaikille. Väistämättä omat tavarat vain jatkavat vähenemistään, ja huomio siirtyy monikäyttöisyyteen. On haastavaa löytää varusteita, jotka ovat toimivia retkellä ja siistejä kaupungissa. Nesnalobbenin huopatossut ovat lähellä sitä. Kävelin juuri 400 kilometriä polkujuoksukengillä ja mietin nyt, tarvitsenko erillisiä vaelluskenkiä ollenkaan.

Ne tavarat jotka jäävät, ovat sellaisia joista pidän. Kauniita, toimivia, tarpeellisia. Olin kesällä kuukauden tuntureilla, ja kaikki mitä tarvitsin, oli mulla rinkassa mukana. Lisäksi käytin toki tupia, mutta ne ovat luonnollisesti alkeellisia. Norjalaisissa tuvissa on sängyt (ihanat pehmeät!) ja peitotkin. Joissain sohvat. Kaikissa kattilat kaapissa ja punaviinilasit hyllyssä. Kamina tuomassa lämpöä.


Vaelluksella muutamat tavarat olivat hyvinkin tarpeellisia. Ruokaa on laitettava, jossain nukuttava ja olo saatava mukavaksi. Hyvät yöunet ovat arvossaan, joten tyyny on todellakin tarpeellinen. En tiedä tuottaako se iloa, mutta ainakin vähentää mörrimöykkyisyyttä.

Kun tulin kotiin, katselin ympärilleni. En tarvitse tuota, enkä tuota, tuokin on turha, mietin. Ei ihminen tarvitse sähkövatkainta eikä modernia seinän sisään upotettavaa sadesuihkua, ei lattiaan kaakeleita. Ennen kuukauden reissua kävin haastattelemassa nuorta paria, jonka kotona ei ole juoksevaa vettä eikä sähköä. Vesi kannetaan sangoilla purosta ja sähköä tarvitaan vain kännykkään, he kertoivat. Ei niinkään itselle, vaan töiden takia. Etukäteen pidin tätä elämäntapaa hieman hulluna, mutta en enää.


Kirjan keskeinen ajatus on visualisointi. Mitä elämältään haluaa? Hirveetä puppaa, ajattelin. Mutta oikeastaan se alkaa tässä selvitä. Haluan viettää enemmän aikaa ulkona, enemmän aikaa Lapissa, vähemmän aikaa tietokoneella. Ei tässä nyt olla mihinkään muuttamassa, huijaan itseäni. Etuovi on kuitenkin ahkerassa käytössä, ja miehellä näyttää usein olevan auki mollin sivut. Asunto on arvioitu. Ei tässä mihinkään..

Ehkä pieni erämökki ensihätään.

Kertaamassa

5.9.2016

Suomen suurin retkeilykoulu järjesti vaihteeksi mukavan viikonlopun metsässä.

Kyllä puolustusvoimat on hauska laitos. Moneen vuoteen ei kuulu yhtään mitään, ja sitten aletaan lähettelemään kertauslappusia liukuhihnalta. Itse vietin viikonlopun vihreissä, ja tänään mies astelee omiin harjoituksiinsa. Todennäköisyys sille, että samaan osoitteeseen tipahtaa kertauskutsut peräkkäin, on lähes olematon.

Vietin siis viikonlopun valtion ohjatussa toiminnassa. Vihaamani asiat on edelleen samoja; odottelu ja pyykkisäkki. Muuten oli mukavaa, tunnelma rento ja tehtävät mielenkiintoisia. Opin uutta. Jos en välttämättä omista tehtävistäni niinkään, niin seuraamalla miten muut toimivat omissa hommissaan. Kelikin suosi muuten paitsi viimeisenä päivänä, jolloin saatiin vettä ja tuhnua. Keskellä yötä oli säkkipimeää, ja uskomattoman kaunis tähtitaivas.

Vaatteetkin sain tällä kertaa niin sopivina kuin mahdollista. Kengät kokoa 37 ja muut asusteen siten, ettei ne häiritse liikkumista. Joskus varusvarastolta saa mitä sattuu.

Syksyiset harjoitukset ovat siitä mukavia, että odotellessa voi syödä välipalaa suoraan puskasta. Meillä vähän aikataulut venyivät ja ruokailujen väli siinä samalla, eikä aamupala oikein riitä jos sen on syönyt viideltä. Onneksi puskissa oli vielä mustikkaa. Se on tähän aikaan jo hieman vetistä, muttei haitannut yhtään. Samalla hoituu nesteytys. Puolukkaakin oli paljon.

Muistuipa taas mieleen, että se oma ilmapatja on oikeastaan todella mukava, ja puhallettava tyyny suorastaan luksusta. Intin lättänä retkimatto ja tyynynä maastohousut aiheuttaa lievää niskan jumitusta. Hyvänä puolena voisi mainita, ettei niillä tarvinnut nukkua kovinkaan montaa tuntia.

Simuliivi ei ole suosikkini, varsinkaan jos se alkaa juttelemaan mulle. Äänitaso oletus, äänitaso vähennys, äänitaso oletus, äänitaso vähennys. Lopulta liivi vaihdettiin, ja uusi oli aivan ihana. Se oli hiljaa. Taskujakin oli niin paljon, että olisi voinut vaikka kerätä sieniä.


Kotona parasta on oikea aamukahvi. Kolmas kuppi menossa, eikä ole kiire minnekään.

Kalottireitin karseimmat

30.8.2016

Vieroitusoireet ovat aivan kamalat. En muista koskaan kärsineeni yhtä kauheasta tunturidarrasta kuin nyt. Kun kuukauden vain kävelee, syö ja nukkuu, on paluu arkeen jotenkin erityisen hirveää. Niinpä ajattelin huijata itseäni sillä, ettei Kalottireitillä nyt oikeasti edes ollut kivaa. Tässä kauheimmat palat, olkaa hyvä:

1. Suot

Kautokeinossa, jotakuinkin heti lähtöpisteen jälkeen on paljon suota. Viisaimmat osaavat lukea tiedon etukäteen intternetistä ja tyhmimmät menevät sinne silti. Ajatus lähtiessä oli, jotta kärsitään nyt sitten koko rahalla. Näin tehtiin.

Suota on eri tyyppejä. On märkää, läpimärkää ja ylitsepääsemättömän märkää, ja kaikkia yhdistää se, että suolla on aivan perseestä kävellä. Muita suotyyppejä ovat risukko, koivikko ja mutalikko, ja joskus ne voivat kaikki olla samassa kohdassa. Esim. tässä reitti menee kuvaajan suuntaan. Njamii.


Tämä ei näytä edes pahalta, ellei tarkoitus ole mennä yli.


Joihinkin paikkoihin on ilmeisesti aivan pakko päästä mönkkärillä. Niinpä suohon upotetaan jotain hilavitkuttimia, joihin kiinnitetään verkkoa. Sitten se kantaa mönkkärin, ja voisi helposti kuvitella, että kyseinen verkko kantaa myös ihmisen. Kantaahan se, jos ei haittaa rämpiä polvea myöten mudassa. Mulle jäi epäselväksi, minkä ihmeen takia tuosta pitää päästä mönkkärillä ja ihanko oikeasti tämä oli se paras paikka jonne verkkoa kannatti kylvää?



2. Mäkäräiset, hyttyset ja muut pikkunilviäiset

Jostain syystä esiintyvät eniten paikassa 1. Suo. Toiseksi eniten niitä on puurossa. Tykkäävät myös absidista.


3. Reittimerkinnät

Viisaimmat osaavat lukea etukäteen intternetistä, ettei reittiä ole merkitty joka paikkaan kunnolla. Sitten paikanpäällä selviää, ettei reittiä tosiaan ole merkitty kunnolla. Kyllähän sitä kompassisuunnalla voi mennä, mutta jos ajatuksena on kävellä joku tietty reitti, niin olisi kiva myös pysyä reitillä. Reittimerkinnöissä oli vaihtelua. Osassa paikoissa reitti oli merkitty esimerkillisesti, mutta koska otsikkona oli Kalottireitin karseimmat, niin eipä kehuta niitä hyviä pätkiä. Norjassa käytetään kivikasaa ja punaista väriä, Ruotsissa oranssia joka näyttää kuluneena samalta kuin kivessä oleva sammal. Suomessa on puutolppia jotka on kivat niin pitkään kun ne pysyy pystyssä. Tässä pari herkullista kohtaa, jossa olisi pitänyt ymmärtää minne mennä.

Nuolen suuntaan. Joo, mutku..


Polku menee tuosta noin, etsä tajua? Tieltä suoraan pusikkoon, ei merkkejä.


Tai sitten ihan vaan pusikossa.


Joissain viitoissa oli käytetty mielikuvitusta. Joo, onhan se selkeä kun sen näin tästä suunnasta kuvaan, mutta kun tulet poroaidalle etkä näe yhtään perinteistä merkkiä missään, niin ei aukene, ei. Ensin katsoin, että pari keppiä tossa maassa, who cares.


 4. Karttavirheet

Onko sillä nyt väliä missä se silta on? Ei, jos tiedät että silta on eri kohdassa tai pystyt seuraamaan reittiä, ks. kohta "Reittimerkinnät". On kuulemma vittumainen joki ylittää ilman siltaa.


5. Mittavirheet 

Pältsalla on viitta, jonka mukaan seuraavalle Rostahytalle on matkaa 14 km. Rostalla taasen on viitta Pältsalle, 19 km. Gepsin mukaan matka oli 22 km. Paurolta on Roysvatnille 25km. Joku oli tosin yliviivannut vitosen kasiksi, 28 km. GPS mittasi 31 km. Toista sama virhe vähintään joka toinen päivä. Kartalta voit mitata mitä tahansa mutta todellisuus on + 5 km. Hiki tulee ja usko loppuu.


6. Suomen kesä!

Oikeesti kyllä Norjan kesä. Skoaddejavrilla tuli räntää vaakatasossa, näkyvyys oli seuraavalla kivikasalle ja kaikkia vitutti. Oikeasti vain minua, sillä eihän siellä ollut ketään muuta! Kipitin kaksi päivää sumussa ja räntäsateessa tuvalta toiselle, ja mietin onko parempi että sinne tulee joku vai ettei tule. Ei tullut. Lämpötila oli tuvan mittarin mukaan +0,5 astetta. Ihanaa.

Ei oo kuvia. Jännä homma.

7. Kauris ja muut hallusinaatiot

Rostahytan jälkeen noustiin taas ihanaan sumuun. Sumusta ilmestyi kolme kaurista kuin suoraan kauhuleffasta. Näkyivät hetken ja katosivat taas sumuun. Hyi.

Joojoo, porojahan ne. Tunnista niitä nyt sumussa.

Onko kukaan katsonut Mentalistia? Kuvittele tämän ympärille sumu, sade ja pimenevä yö. Vieläkö hymyilyttää?


8. Kestävät varusteet

Tällä reissulla hajosi seuraavat kamat:
Kengät. On aika fantsua, kun kahden viikon jälkeen kengistä alkaa irtoamaan pohjat, ja jännität kestääkö ne mihinkään järkevään paikkaan saakka, josta on mahdollista saada uudet kengät.


Kahdet kuorihousut. Oikeesti.

Vaellushousut, sitä kestävää geetonnia. Lepattavat kasarilahkeet on kai muotia.. Vanhat ja käytetyt, joten maksimikäyttöaika se on näilläkin.

Sukat (4 paria). Eivät kestä märkänä kävelyä. Osa pareista olivat jo uupuneita ja vanhoja, mutta ensimmäisena hajosivat uusimmat sukat. Maksoin niistäkin kympin.

Halpismuovipussit, jotka eivät kestä käyttöä. Koirien ruokia piti vähän sumplata ja kolme passia uusia.


Rahallinen arvo kaikelle hajonneelle? Ei huvita edes laskea.

9. Omat mokat

Kartta kastui ja teltta oli vähällä palaa, joten keskiarvo näissä ihan ok.

10. Pari ylitystä

Tähän mennessä olen vihannut virtaavaa vettä. Nyt siedätyin ylityksiin oikein hyvin, mutta pari hemaisevaa kohtaa oli silti. Toisessa oli syvä, virtaava joki jossa oli isoja kiviä. Vedensyvyys kuulemma palleihin asti. Itse pääsin tästä hyppy+nykäisytaktiikalla, joten en kastunut pahasti.


Toinen oli kivinen ja leveä. Kylmä ja paikoin kuohuva. Pelottava.


+1 Bonari, pesä ja pallit

Koirien. Jos mä menin edellä, mies joutui katselemaan koiran iloisena heiluvia palleja. Niitä ei vaan voi olla huomaamatta. Jos mies meni edellä, katse kiinnittyi pimppavaivaisen Tuutikin pesään, joka oli siis valehtelematta VALTAVA ja kaiken lisäksi punainen. Sillä ei ollut juoksuja, vaan jonkinlainen tulehdus.
 

Oikeesti oli siellä ihan kivaakin. Tuitui!
Proudly designed by | mlekoshiPlayground |