Karpalosuolla

29.9.2014

Taas on se aika vuodesta, jolloin poika haluaa karpalosuolle. Jos lapsi haluaa karpalosuklaamuffinsseja ja haluaa kerätä siihen tarvittavat marjat itse, olisi aikuiselta ehdoton vääryys kieltäytyä. Pojan keräämistä karpaloista tehtiin vuosi sitten myös likööriä, mutten ole aivan varma onko asiallista laittaa lapsityövoimaa vuosittain suolle jotta voi tehdä itselleen viunaa.. Onneksi tällä kerralla karpaloita löytyi vain yhden muffinssipellillisen verran.

On muuten jännää miten sitä vieläkin kuvittelee menevänsä keräämään luonnosta sitä ja tuota. Todellisuudessa jos menee puolukkametsälle, puolukkaa voi olla heikosti mutta kohdalle sattuu hyvä kantarellipaikka. Jos menee etsimään kantarelleja, ei varmasti löydä niitä, mutta poiketessaan viereiselle suolle saattaa löytää karpaloita. Jos menee varta vasten etsimään karpaloita, ei niitä tietenkään ämpäritolkulla löydä, mutta matkalta voi kerätä astian täyteen puolukkaa. Pikkuhiljaa aletaan asennoitua siihen, että otetaan mukaan poimuri ja erilaisia pikkunyssäköitä joihin kerätään sitä lajia mitä nyt sattuukin tulemaan vastaan.

Karpaloretkeltä mukaan tuli kaksi desiä karpaloita, pari kourallista kantarelleja ja ämpärillinen puolukkaa.



Poika löysi karpaloiden lisäksi metsän puolelta kakkaa jossa oli puolukoita. Tietysti se oli aivan innoissaan löydöstä ja päätteli kasan olevan ketun kakkaa, koska sitä oli aika vähän. Paikka oli kyllä sellaista karhumaastoa, että puskia tuli skannailtua normaalia tarkemmin ja yksin jäisi kokonaan menemättä.. Eikä järjellä ole mitään tekemistä tämän asian kanssa.

Kasan lisäksi löytyi myös hassuja sieniä.


Suomaasto on hyvää liikuntaa kaikille. Jos 7-vuotias jaksaa kökkiä 3,5 tuntia metsässä välillä syöden pullaa, on se oikein kelpo ekaluokkalainen. Toinen mukana ollut pentu söi metsässä vetistä mustikkaa ja parhaat puolukat (kiitti), ja sinkoili erityisesti suolla innoissaan.


Kiihdytys, superjuoksu, käännös, piehtarointi!

Buff Trail Tour Finland – Kuka on polkujuoksun mestari ?

27.9.2014

Polkujuoksu on kovassa nosteessa. Keväästä lähtien on ollut käynnissä Buff Trail Tour Finland, eli sarja polkujuoksutapahtumia ympäri Suomen. Pyhän Tunturimaraton, jossa itsekin kävin nauttimassa maisemista, oli osa tätä hienojen polkujuoksutapahtumien sarjaa. Muut kisat olivat Karhunkierros 53km, Bodom Trail 21km, Pallas-Hetta 55km sekä Nuuksio Classic 42km. Joissain tapahtumissa on ollut tarjolla myös älyvapaita matkoja aina 160 kilometriin saakka. Viimeinen kisa, Vaarojen maraton, on luvassa viikon päästä (4.10.2014)  ja silloin selviää koko kisasarjan voittajat. Kisaamisen ohella tapahtumat on voinut käydä juoksemassa rennommalla otteella eikä välttämättä tarvitse irvistellä. Tapahtumien henki on varmasti jokaisessa kisassa hyvä.

Tiedän olevani ajatuksellisesti hieman rajoittunut, mutta ensimmäinen ajatus sanasta polkujuoksuvideo on pläääääh! Mutta hitto vie, nämähän on tehty hyvin! Sen lisäksi että videot ovat mukavaa ajanvietettä, on myös kiva nähdä millä naamalla juostaan monta polkujuoksukisaa kesässä. Tollot. Ensimmäisenä kisana oli Karhunkierros toukokuussa, ja lumiolosuhteet olivat sangen mielenkiintoiset. 160km startissa kaikki keskeyttivät, ja lumi, jää ja sohjo aiheutti lisähauskaa myös muille. Karhunkierroksen video, kas tässä:



Tunturimaraton Pyhällä on maisemallisesti ehkä hienoin mahdollinen:






Vaarojen maratonissa, kuten muissakin tapahtumissa on paljon talkoolaisia. Oma vuoroni Kolilla alkaa lauantaiaamuna kello viisi. Älkää kysykö miksi. Jos olet paikalla ja tunnistat, tule toki sanomaan moi :)

Meillä asuu pöljää porukkaa

24.9.2014

Täällä on +2 astetta, tuulista ja vettä sataa vaakaan. Oikein ihana keli siis, joten olin päättänyt kääriytyä sohvalle vilttiin ja juoda teetä. 8-vuotias tyttö kuitenkin päätti, että on tylsää ja nyt olisi oikeastaan oikein hyvä aika lähteä laavulle! Ei kuulemma olla pitkään aikaan käyty (paitsi perjantaina ja sunnuntaina, mutta kuka niitä enää muistaa). Kelikin on ihan hyvä, ja onhan meillä saappaita ja vaatetta. Ärh.

Joku typerys on niille opettanut ettei ole huonoa keliä, on vaan vääriä varusteita. Tuli vaan mieleen, että kuinka paljon voi sotia omia oppejaan vastaan? Edes joskus, vähäsen? Koiraakaan ei keli haitannut. Heti se oli korvat pystyssä ja häntä vispaten valmiina lähtöön. Innostuneet mourunnat vielä siihen päälle. Todella ärsyttävää. Keli oli kamala. Muita tekosyitä en sitten keksinytkään, joten pakattiin auto ja ajettiin laavulle. Vaahtokarkit ja kaakao sai riittää, mitään kurmeeta on turha jäätävässä tihkussa odottaa, murh.

Siperianjänis pomppi koko matkan onnellisena pellon laidassa. Edes pentuhusky ei kävelemällä väsy, ei sitten enää mitenkään! Ensimmäisillä laavukerroilla vielä maltettiin rullautua lepäämään, mutta se aika on todellakin mennyt. Nyt loikitaan, spurttaillaan, haistellaan maata ja syödään heinää. Joskus kannetaan hevosenkikkaretta varovasti suussa, kunnes ankea emäntä kieltää sen. Välillä haetaan rapsut ja kokeillaan olisiko tarjolla jotain syötävää, kuivattu kala kenties?

Honk?
Jaa missäkö on loput kuvat? Siellä oli jäätävää tihkua. Kameran linssi huurteessa, näpit jäässä. Vaahtikset oli kuulemma hyviä, ja lasten mielestä kannatti ehdottomasti käydä. Ihme tyyppejä.

Suuri keksivertailu

22.9.2014

Ärsyttääkö keksien lusikoiminen pussinpohjalta? Ei hätää! Ylämäki kertoo nyt, mitkä keksit kestävät retkeilijän vaativaa käyttöä.

Keksipaketit ovat aivan ylimitoitettuja suhteessa sisältöön. Kukaan ei jaksa kantaa suuria käärepapereita ja hukkailmaa maastoon, vaan keksit on minigripattava paitsi kaurakeksit, joita otetaan mukaan kilo. Kaurakeksien hyvä puoli on muunneltavuus. Pussin pohjalle jäävän muruseoksen voi käyttää jälkiruuan koristeluun tai kaataa sen vaikka aamupuuron päälle tai suoraan kitaan, ja kokonaisten keksien päälle voi turauttaa hilloa tai pienen nokareen kermavaahtoa.


Minttusuklaakeksit sulavat ja mössöytyvät +30 asteessa yhdessä päivässä. Epäreilut olosuhteet? Voivoi, ei armoa. Suklaa junttautuu uskomattomalla sitkeydellä kiinni pussiin, mutta lusikoimalla tästäkin saa hyvää makua kitalakeen. Jumiutuu myös sinne.


Dorikset ovat maukkaita mutta hauraita. Oman pakkauksen kantaminen pitäisi nämä eittämättä paremmassa kuosissa, mutta kuka niitä nyt jaksaa..


Seuraavaksi vanha kunnon palleriina! Ballerina pysyy tiukasti muodossaan myös helteillä, mutta pyöriessään taskunpohjalla kerää keskikohdan hilloon kaikkea epämääräistä.


Ballerinan pakkauksen voi jopa kantaa mukana, koska turhaa pakkausmateriaalia ei ole. Hus kaikki pahvipakkaukset muovipusseineen tai suuret ja huonosti rinkkaan pakkautuvat muovilaatikot. Minigripvalmistaja kiittää.


Muovilaatikoista puheenollen, suklaaleivokset säilyvät siinä kohtalaisesti. Irtotavarana en ole edes yrittänyt.


Tämä sitruunakeksi säilyi ohuessa pakkauksessaan rinkan päällimmäisenä +25 asteen lämpötilassa vallan mainiosti monta päivää. Kattavalla E-koodilistalla lienee osuutta asiaan.


Suolaisten keksien testaus on vielä kesken. Ehkä seuraavalle talvireissulle mukaan lähtee suolakeksejä sopivine juustoineen (yök), ja voin keskittyä arvioimaan maun sijaan keksien kestävyyttä ankarissa kuljetusolosuhteissa.

Ruissipsit on testattu, ja ne säilyvät omassa pussissaan siihen asti kunnes niille varattu voipaketti on syöty.


Tortillasipsit taasen ovat erityisesti pienen väen mieleen, ja murskattu olemus ei haittaa. Pikkuväkeä harvemmin haittaa mikään.


Talvellahan mitään ongelmaa muodon pysyvyyden kanssa ei ole, koska kaikki on jäässä vielä puoli tuntia sen jälkeen kun ne on syöty.


Kyseinen suklaa oli kuulemma hyvin, hyvin jäässä (-27astetta tai jotain).

Jään mielenkiinnolla odottamaan kuka valmistaja pyytää ensimmäisenä poistamaan kuvat, koska on ilmeistä että keksejä on käytetty väärin eivätkä ne sovellu syötäväksi maasto-olosuhteissa ollenkaan.

Hei, mihin menossa?

16.9.2014

Noin 15 vuotta sitten kun retkeilyharrastus oli aluillaan, sopivaan tunnelmaan pääsemiseen riitti hiljainen maisema ja teltta. Vesi ja seura oli toisarvoisia, ja pelkkä metsäkin riitti. Yksin oli hyvä kävellä pari päivää eikä tupia tarvittu. Sitten tuli lapset. Laavuja pitikin löytää lähempää, helpon polun päästä ja ilman välitöntä kuolemanvaaraa. Rotkot ja virtapaikat oli ei-listalla. Lapissa tupa tai kota oli hyvä olla muutaman kilometrin välein. Lähilaavuissa plussaa oli parkkipaikka, opasteet viihdykkeeksi ja helppokulkuisuus taaperolle. Sitten tuli muutama reissu aikuisporukalla, pidemmälle, kylmimpään kaamosaikaan, mentiin ulkomaille. Lapset alkoivat kävellä enemmän, kerätä kaikkea, nukkua vaivattomasti myös pakkasessa, ymmärtää luonnon tunnelmaa. Rotkot ja virtapaikat alkoivatkin olla mukavaa oheiskatseltavaa, ja lyhyet päivämatkat yhdistettynä nukkumiseen autiotuvassa kelpasi kaikille.


Mitäs nyt? Mitä seuraavaksi? Pitäisikö palata juurille ja lähteä taas aivan yksin, kenties tehdä pidempi reissu lasten kanssa, odotella että koira kasvaa ja alkaa vetää, kiipeillä enemmän, hankkia kunnon pyörä? Juosta joku polkumaraton järkevän aikatavoitteen kanssa eikä vaan suoriutua maaliin? Lähteä pidemmälle, korkeammalle, minne?


Mihin tämä harrastus on menossa? Johtuuko tämä kaikki syksystä? On tyhmää puhua tavoitteesta, koska retkeily ei ole suorittamista, mutta mihin tässä nyt tähdätään? Luuhataan tuolla pitkin metsiä, mutta jonkinlainen pohdinta omassa päässä on kovasti käynnissä. Pakastin on täynnä mustikkaa, puolukkaa, mehua ja hilloja. Jokunen naapurikin on saanut osansa, laavuilla on norkoiltu ja koiraa pomputettu vapaana metsässä. Lapset ovat kulkeneet mukana. Keväällä pyydettiin postausta retkeilystä lasten kanssa, ja ajattelin kirjoittaa sellaisen heti seuraavasta pidemmästä reissusta. Sitä pitkää Lapin reissua lasten kanssa ei vaan ole nyt tullut. Mukaan ne kyllä lähtisivät ja hoitaisivat yhteisiä hommia mukavasti.


Pikkuretkiä on ohjelmassa joka viikko useampia, erilaisiin kohteisiin ja erilaisella retkiporukalla. Silti blogissa on ollut hiljaisempaa. En keksi mihin harrastus on menossa, mitä haluan seuraavaksi tehdä? Johtuuko tämä siitä, ettei viime vuonna syksyä seurannutkaan talvi?

Helmikuu.


Olen hukassa ja syytän syksyä.

Neandertalinnainen ja kamelin kaula

11.9.2014

Olipa kerran neandertalinnainen ja nykyaikainen nössönainen.

Pullamössönainen surffaili netissä etsien sopivaa päiväretkikohdetta. Netti auliisti kertoi kunnostetusta lyhyehköstä reitistä, joka oli nössölle ennestään tuntematon. Sivustolla kerrottiin että reitistö on tänä kesänä merkattu uudelleen (jee!) ja polkua siistitty (hienoa!), joten nössönainen päätyi lataamaan kartan netista (loistavaa!). Nössö pakkasi reppunsa täyteen teollisia nakkeja ja termarillisen kahvia, laittoi koiransa takapaksiin ja lähti köröttelemään kohti parkkipaikkaa. Parkkipaikalle ei tietenkään ollut osoitetta, tarkkoja koordinaatteja saati oikeaa tietä ilmoitettuna, mutta nössöpä oli näppäränä nykyajan marttana etukäteen paikan haistellut ja tiesi mistä etsiä.

Retkeilyreitti meni jonkinlaista metsäautotietä pitkin. Merkit oli selvästi uusittu ja näkyivät hyvin, joten nössökin pysyi kartalla. Jostain kuului kaatuvan puun ja metsäkoneen ääntä, muttei se haitannut. Mahtuihan metsään melua. Tie kapeni, ääni läheni ja yhtäkkiä polulla olikin puu poikittain. Ja toinen, ja kolmas, ja se metsäkonekin. O-ou, ajatteli nössönainen. Polku näytti menevän jonnekin kaadetun metsän sekaan, ja tokihan puut oli kaikki kaadettu siihen päälle. Juurihan tämä polku oli merkattu? Mikä järki tässä nyt on, pähkäili nössönainen.




Oikea vahva neandertalinnainen olisi nostellut tukit siistiin tiipiin muotoon polun sivuun, virittänyt kankaan päälle ja kääntänyt metsäkoneenkin katolleen. Nykyajan naisihminen päätti nössömäisesti hipsiä vähin äänin takaisin. Pomppiminen kaadettujen puiden ja metsävekottimien seassa ei järin innostanut. Matkalla nössönainen mietti, mitä itua on tehdä retkeilyreitti (metsäautoteitä pitkin), uusia merkit ja heti perään kaataa merkatut puut. Nössönainen käveli apaattisena samoja uria takaisin, otti päähän. Nuotiopaikka sentään oli pystyssä ja tutulla paikallaan, mutta sitä vartioi sairaan ruma jättihämähäkki infernaalisen verkkonsa uumenista. Neandertalinnainen olisi seivästänyt hämähäkin nakkien seuraksi nuotioon tai vetänyt sen huiviinsa raakana ihanasti rouskuvana alkupalana, mutta nykyajan nössönainen vaipui apatiaan ja päätti että eiköhän tämä nyt ollut tässä. Hämähäkkiin katkesi kamelin kaula.

Kuvakin on aivan kamala, mutta onneksi neandertalilaisella ei ollut kameraa ollenkaan.


Kotona nössönainen heitti nakit urheasti valmiiden grillihiilien ja sytytysnesteen perässä pallogrilliin ja toivotti hyvää torstaita v#%¤!! kaikille.

Koiranpennun ensimmäiset viikot

7.9.2014

Siperianpentu on ollut meillä nyt reilut kolme viikkoa. Ensimmäisinä päivinä kaikki oli uutta ja jännää, eikä pentu tietenkään suostunut juurikaan syömään. Joka kupilliselta käytiin kuitenkin viemässä nappula tai pari, ehkä syömässä lihat. Pieni huoli alkoi jo tulla, mutta sitten alkoikin kupin pohja kiiltää. Heti alussa aloitettiin myös siisteysharjoitukset teemalla hai & laiva. Jos pentu ei seurannut mua, seurasin itse pentua. Homma oli erittäin palkitsevaa, sillä pennun mielestä ulkoilun jälkeen on ihanaa vääntää tortut eteiseen. Pissaamiseen kelpasi mikä tahansa sisätila sekä naapurin portti (anteeksi). Kolmantena eteiskakkapäivänä olin valmis sinkoamaan tämän pienen apinan avaruuteen. Sisäsiisteyden oppimiseen tuntui menneen ikuisuus, mutta kalenteri kertoi ajan olleen 1,5 viikkoa. Edelleen matot ovat pieni riskitekijä.

Ensimmäinen käynti laavulla oli mieleenpainuva. Koira huusi ja ulvoi kontissa aivan koko matkan, joten keskustelusta ei tarvinnut edes haaveilla. Jopa lapset ymmärsivät olla hiljaa. Puolivälissä matkaa alkoi etupenkille leijailla outo haju, ja parkkiksella saatiinkin siivota kakkaa häkistä, alusmatosta, tassuista, käsistä, kontista ja takapenkistä. Häntä on hyvä linko. Edeltävinä päivinä kakkaa oli siivottu eteisestä, valkoisesta takasta, olohuoneesta, samaisesta häkistä ainakin kolmeen kertaan sekä reitiltä keittiö-pesuhuone, joten pieni epäilys meinasi iskeä. Kenen idea tämä koira edes oli? Oliko hyvä idea, oliko? MÄ EN HALUU TÄTÄ VOIKO TÄN PALAUTTAA!!? Laavulla koira touhusi hetken, meni nätiksi rullaksi nukkumaan ja näytti söötiltä. Ei palautusta.

Täällä on jotain jännää.

Nyt ei enää jaksa.

Seuraavalla laavureissulla autossa oli hiljaisempaa ja häkissä vähemmän sontaa. Koira sai rassukkapisteitä löytämällä tiensä pitkospuiden alle, josta ei tietenkään enää päässyt pois. Melkoista maanittelua pitikin käyttää jotta uliseva raukka löysi tiensä takaisin maanpinnalle. Loppureissu menikin koiralla tutisevin koivin.


Tänne alle ei kannata mennä, on pimeetä ja pelottaa.

Ensimmäiseen viikkoon elämään ei mahtunut kuin reteet silmäpussit, koiran eritteet ja kaivuutuotteet. Siis miksi hankkia kaivinkone kun voi hankkia siperianhuskyn? Kiipeilymeriitit käytiinkin jo läpi, mutta onpa tämä koiranretale kunnostautunut myös taikuudessa. Mielestäni kerran jätin koiran kuljetushäkkiin, mutta kun tulin takaisin, koira oli eteisessä, Stylesnobin ballerinan koristeet pörhennettynä ja häkki juuri sellaisena kuin sen jätin. Ovet säpissä, ei näkyviä vaurioita. Whattafak, mitä tapahtui?! Kostin tämän siirtämällä koiran kokoaikaisesti ulos. Pidin siitä kengästä. Nyt kun muutamaan otteeseen on tehnyt mieli tehdä koirasta rukkanen, yksi ohje on ollut ylitse muiden. Anna pennun kasvaa. Saat molemmat rukkaset ja kaulahuivin.

Kengän lisäksi koira ei ole tuhonnut kuin omia lelujaan. Oikeasti, kolmeen viikkoon ei kiinnostaneet pöydänkulmat, tuolinjalat, ei lasten lelut eikä mikään muukaan kielletty. Toki muutama pikkulego ongittiin pois kidasta, mutta peruuttamatonta vahinkoa ei tapahtunut eikä hampaanjälkiä ole missään. Leluja koiravauvalla on kassikaupalla, ja osa niistä kestää paremmin, osa huonommin.

Possu, puoli tuntia. Kana, puoli päivää.

En se minä ollut.

Ennen kenkäcasea koira tutustui tarhaansa kolmisen viikkoa asuen kuitenkin pääsääntöisesti sisällä. Jo rakennusvaiheessa koira tarkkaili että kaikki menee kuten pitää.


Tarhassa olemista harjoiteltiin pienissä pätkissä. Harjoittelu alkoi jo silloin, kun tarhasta puuttui pari seinää, ja valmiissa tarhassa kokeiluja pidennettiin leikkituokioin, luita järsimällä ja joskus ihan vaan nukkumalla. En edes halua tietää kauanko vietin aikaa tarhassa ja paljonko meni kahvia. Aina ei ollut kivaa.


Koska asutaan keskustassa, koira on ollut vapaana pääsääntöisesti vain metsässä. Jokaisella sienireissulla on innokas juoksukaveri haistelemassa ja pomppimassa mukana. Joskus oja yllättää ja kuuluu pläts, mutta matka jatkuu. Vauhti on jo melkoinen.


Omalla tontilla on ollut hintsusti mahdollisuuksia vapaaseen juoksuun, ja koira onkin saanut kävellä vapaana vain takaovelta aitaukseen, noin viisi metriä. Viikonloppuna saatiin takapiha aidattua pennunkestäväksi, ja vapaana juokseminen takapihalla olikin pennun mielestä kivointa kivaa ikinä! Suih ja viuh sinne ja tänne! Pallo, jee!


Pallon elinajanodote on aika lyhyt.

Se mikä on yllättänyt, on ihmisten mielipiteet. Itsehän en ole koskaan ollut erityisen kiinnostunut koirista, ja kaikki hännälliset ovat saaneet kävellä aivan rauhassa ohi mun näkemättä niitä oikeastaan ollenkaan. Omasta koirasta on kuulunut aika paljon kommentteja. Ihmiset huikkaavat ohi kävellessään että onpas söpö koira. Pyöräillessä voi vauhdista sanoa onpa hieno koira. Auton voi myös pysäyttää ja ruuvata ikkunan auki ihan vaan huikatakseen koiran olevan komea. Ylivoimaisesti suosituimpia kommentteja ovat:

- Onpa se söpö.
- Näyttää vähän sudelta.
- Voi miten söpö!
- Tuleeko siitä isona susi?
- Oijoivoivoi miten ihana.
- Susi.

Pelottava susi.


Nimeksi jäi lopulta Krafla.


Moi.
 

Tattien tunnistaminen

3.9.2014

Onneton sienestäjä täällä hei!

Kävin lauantaina näyttämässä keräämiäni sieniä Marttojen sienineuvonnassa. Torilla sienipisteen olivat valloittaneet noin 70-vuotiaat mummot, jotka tutkivat uteliaana näytesieniä. Mikäs siinä, mummot on kivoja. Laskettiin kahden lapsen kanssa sienipöydän keski-ikää kerralla reilusti. Oma laatikkoni oli kuulemma oiva malliesimerkki. Tässä on ihan nuori sieni, tässä vähän isompi, tuo on hieman vanhempi ja viimeinen onkin jo mennyt huonoksi. Kiva juttu, mutta siis mitä sieniä ne nyt olivatkaan? Herkkutatteja. Ahaa justjuu..

Metsässä on nyt luuhattu päivätolkulla, ja reissuilta löytyy vaikka mitä jännää.




Viimeisimmällä reissulla punkkien ja hirvikärpästen lisäksi löysin taas joitain kerättäviä sieniä. Jos olen onneton linnuissa, niin olen onneton myös sienissä. Sienet jaetaan kerättäviin ja ei-kerättäviin. Kerättävissä on syötävät ja ei-syötävät. Löysin kantarelleja (kerättävä, syötävä) sekä jotain tattimaista kerättävää mutta ehkä ei-syötävää. Kerättävät ei-syötävät yleensä menevät jollekin sukulaiselle, joka vastaa lopputunnistuksesta. Osa näistä ei varmasti ole samoja tuurilla kerättyjä herkkutatteja, muttei ole haisuakaan mitä nämä sitten ovat. Pallojalkasienet ainakin näyttävät hassulle. Jaakko, alahan tunnistaa!


Muukin tunnistusapu on tervetullutta.

Miksi kokoajan tuntuu että haitarissa mönkii hirvikärpänen? Riivin niitä jo tukasta ja paidasta, yyh...
Proudly designed by | mlekoshiPlayground |