Tunturimaraton Pyhällä

11.8.2014

Pyhän Tunturimaraton oli kyllä kaikessa vähän enemmän kuin odotin; reitin hienoudessa, maisemissa ja seuraavan aamun kivussa.

Lenkillä kävin viime viikolla ja joskus kesäkuussa, joten tavoitteena oli suoriutua omin jaloin maaliin ennen sen sulkeutumista. Polkumaratonien juokseminen on muutenkin enemmän sellainen retkeilyn sivutuote kuin varsinainen oikea juoksuharraste. Lähden mukaan mikäli kohde on riittävän mielenkiintoinen ja maisematakuu voimassa. Asvalttijuoksuille sanon kokonaan kiitos ei.

Aamulla sää oli oikein hyvä juoksemiseen, joten talkit takapuoleen ja menoksi.


Jäätiin suosiolla jonon hännäksi ja lönköteltiin hitaasti alkumatka.







Alut on aina jotenkin vaikeita. En tiedä ahdistaako edessä olevat kilometrit vai mikä ihme siinä on, mutta tossu ei liiku, sattuu ja on muutenkin ikävää. Jossain vaiheessa siirrytään rullausvaiheeseen, siitä kävely-juoksu-kävelyyn, ähinään ylämäissä ja lopun pakkojuoksuun. Aina ehtii kuitenkin katsoa maisemia ja syödä vähän mustikoita. Muina syömisinä tällä eväsretkellä oli banaania, juustometukkaleipiä, pähkinä-hedelmäsekoitusta ja hunajapaahdettuja pähkinöitä. Energiageelit on ihan pöhköille. Ruokaa sen olla pitää.

Pian kävi selväksi että reittimerkinnät on tehty umpisokealle aivottomalle pikakiitäjälle. Nauhaa oli maalla, merellä ja ilmassa, ja pahimmissa risteyksissä oli kokonainen hirviporukka oransseine liiveineen huitomassa oikeaan suuntaan. Erehtymisen mahdollisuus = nolla.


Ei sinne.

Kivikkomerkkaus pusikossa noin 10 metrin välein.

Myös turvajärjestelyt oli mietitty viimeisen päälle. Risteyksissä oli valmiina lanssia, mönkkäriä ja kaikkia kummallisia hilavitkuttimia. Juomapisteillekin oli saatu henkilökuntaa ihan käsittämättömät määrät, eikä siellä todellakaan ollut vain yhtä väkisin paikalle raahattua tyyppiä vartioimassa yrmeänä juomakauhaa.

Maisemat oli loistavia, ja parhaita ne oli tietysti silloin kun ei enää jaksanut kaivaa kameraa (40+ km).



Loppukilometreillä oli 90 asteen käännös, ja kivikkoista ylämäkeä jatkuikin siitä ikuisuuteen. Joku vain lenkillä ollut jannu paineli gasellin lailla horisonttiin, heippa vaan. Ei kuvia, ei vaan pysty ei kykene. Pahinta ei edes ollut se kivikkoinen ylämäkipolku, jonka jälkeen lähdettiin välittömästi vielä iloiseen juoksuun, vaan viimeinen alamäki. Se vasta tappoi pohkeet, polven, kaiken. Loppukiri jaksettiin kuitenkin vielä nostaa ja paineltiin söpösti käsi kädessä maaliin. Pieni siirappi on sallittua.

Seuraavana päivänä vaaputtiin kuin pingviini ja rampa ankka. Ensi vuonna treenaan. Ihan varmasti.

--

Nousua: 1150m
Kivikkoa: Riittävästi
Maisemat: Täydelliset
Muuta: Kytkimen käyttäminen on hieman kivuliasta

Terkkuja reitin tekijälle: Loistava suoritus. Kiitos.

8 kommenttia :

  1. Automaatti, automaatti... :)

    VastaaPoista
  2. Kiitos hyvästä maratonkoosteesta, Marika! Itse kaipailin vakionopeudensäädintä, kun laskettelimme vaimon kanssa autolla etelään heti tunturipuolikkaan jälkeen... :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vakkari on kätevä jos siitä tykkää. Senkin kanssa joutuu pumppaamaan kaikkia polkimia jos sattuu esimerkiksi hirvi (!!) ylittämään tien auton edestä. En pitänyt siitä.

      Hienoja kuvia sulla :)

      Poista
  3. Melkoinen suoritus, varmasti ihan kokemisen arvoinen tuommoinen tunturimaraton. Itse kun en ole juossut edes tavallista puolikasta.. :D

    VastaaPoista
  4. En voinut olla hymyilemättä tätä lukiessani :)

    VastaaPoista

Proudly designed by | mlekoshiPlayground |