Melontaa Repovedellä

30.6.2014

Pitkän ajan suunnitelmat ovat soopaa. Parina edeltävänä kesänä ollaan suunniteltu melontareissua suoritettavaksi tänä kesänä. Lopputulos ainakin kahdelta-kolmelta kesältä on ollut pyöreä nolla, joten päätin alkaa suunnittelemaan melontareissua huomiselle. Se oli paljon helpompi toteuttaa. Kohteeksi valikoitui taas vaihteeksi Repovesi, joka on maalla hyvin tuttu mutta vesistönä täysin tuntematon. Viikonlopuksi luvattiin sopivasti sateista, joten väkimäärän oletettiin olevan normaalia kesäsunnuntaita hillitympi. Ainakaan vesillä ei ollut ruuhkaa.

Aloitettiin melontaretki syömällä Hillosensalmen sympaattisessa kahvilassa lohikeittoa pahimpaan kiukkuun. Luulen että tasaisella ruokailurytmillä voitaisiin vähintäänkin puolittaa avioerojen määrä Suomessa. Maha täynnä soppaa ja kahvia olikin hyvä lähteä vaappumaan aallokkoon. Ensimmäiset pari kilometria meni opetellessa epämääräistä kauhontaa ja suunnistamista veden pinnan tasosta. Mistään melontatekniikasta on aivan turha puhua -tai siis periaate on kyllä tiedossa mutta sen soveltaminen käytäntöön ontuu. Samapa tuo, eteenpäin mentiin, laitureillekin päästiin ja maisemat oli hienoja. Kartassa näkyivät saaret ja mantereet, muttei esimerkiksi korkeuseroja ja kallioita ollenkaan. En tiedä millaista karttaa meloessa normaalisti käytetään, mutta ainakin oma silmä on harjaantunut karttaan jossa näkyvät myös pinnan muodot, ei esimerkiksi pelkkä saari. Välineet olivat kaikki vuokralla, ja jos olisin tiennyt kartan olevan noin suurpiirteinen, olisin ottanut oman mukaan. Pärjättiin toki näinkin.

Maisemat olivat mukavan erilaiset vesiltä käsin. Käytiin katsomassa Löppösenluolan kalliomaalaukset, joita en muista siellä koskaan nähneeni enkä nähnyt tälläkään kerralla. Lapinsalmen riippusillan taukopaikalla oli äänestä päätellen paljonkin porukkaa, joten jätettiin se väliin. Melonta tuntui etenevän oletettua paremmin.



Vettä satoi tasaisen epätasaisesti koko reissun ajan, mutta lippis päässä se ei niin haittaa. Hirvenpäänjoki oli mukavaa vaihtelua tuuliselle järvimelonnalle. Maisema oli soinen ja vesikasvit normaaliin tapaansa ällöttäviä. Melallahan ei niihin voi osua ollenkaan.





Kivisilmän silta oli hyvä alittaa, mutta paluu... yök. Tuosta pusikosta löytyi väli, jossa mikään ei raapinut pohjaa. Mies kyllä sanoi toisella puolella melansa osuneen johonkin. Siis miten niin johonkin ? Hyh, äkkiä pois täältä! Nälkäkin alkoi taas tulla, joten lipsuteltiin Lapinsalmelle valmiiden tulien, sadesuojan ja hiljenneen kodan toivossa. Kaikki saatiin mitä tilattiin. Sadesäällä Lapinsalmelle oli sunnuntai-iltana eksynyt vain yksi kävelijä, joka vaikutti hakevan vähän samaa kuin mekin; hiljaisempaa ajankohtaa käydä suositussa mutta muuten mukavassa paikassa.






Kokonaisuutena melontareissu oli vesi- ja erityisesti vesikasvirajoitteiselle ihan mukava päiväaktiviteetti, kunhan muisti pitää katseen vähän ylempänä vedestä. Jos ei tykkää pinnan alta hyökkäävistä kivistä tai vaanivista vesiheinistä, kannattaa suunnata katse niiden yli. Tämä edellyttää sitä että kanssamelojalle on ok katsella kivien sijaintia ja vaihtaa rytmiä vesikasvien mukaan...

Ällötupsu, kierretään.

Kirosanavarastoa tuli tupsujen ja muiden yllättäjien ansiosta laajennettua reippaasti.


---
Reitti: Hillosensalmi - Karhulahti - Lapinsalmi - Määkijä - Kivisilmä - Hirvenpäänjoki ja jotakuinkin sama takaisin. Aika ruokatauolla ja olemattomalla melontakokemuksella 7h.

Vetokoirakuvien parhaimmistoa

26.6.2014

Vetokoira-asia on mietinnässä edelleen. Ollaan käyty tutustumassa koiriin muutamassa paikassa ja useampaan kertaan. Aina käydessä tekee mieli ottaa yksi hyvä kuva. Ensikäynnillä ajattelin ottaa hienon kuvan kahdesta koirasta. Näin:

Osa 1: Kivat korvat.


Osa 2: Hmm, joku salapissaa taustalla.


 Osa 3: Hei mikä TOI on ?


Osa 4: Tuollakin on jotain! Voikohan sitä jotenkin hampailla muotoilla?


Osa 4: Tästä vois vaikka vähän kaivaa.


Selvä, luovutan. Vaihdetaan kuvauspaikkaa.

Ei salamaa jooko!


Öhm, pimeä koppi ei siis ole hyvä. Siirrytään seuraavan lauman luokse ja vähennetään koirien määrää yhteen. Nyt on pakko onnistua.

Osa 35: Mä vaan nopeasti alitan tästä..


Osa 482: Mun nenää ei sitten kuvata.


Tässä piti olla vain neljä koiraa, mutta kuinkas sitten kävikään?


Lopetan koirien kuvaamisen suosiolla tähän ja siirryn kuvaamaan maisemia. Maisema pysyy paikallaan.

Kyllä kaupungissa on helppoa

24.6.2014

Juhannus meni mukavasti. Mökillä hyötyliikuntaa tulee aivan eri tavalla kuin kotona. Sauna lämpenee puilla, ja jos järvi hölskyy, pesuvettä saa kantaa ämpärillä. Ruoka nostetaan itse järvestä, lämmitetään ulkotulilla, tiskataan tiskit käsin. Kirves viuhuu, vesiämpäri liikkuu, kaivetaan matoa. Postilaatikolle pitää pyöräillä ja huussiinkin tulee halutessaan hieman matkaa. Lähiputikoista löytyy puolukan kukkaa, mustikan alkua, lakka oli sekä kukassa että alulla. Sieniä ei ollut. Kotona kaikki on vieressä, paitsi marjametsät joihin pitää ajaa autolla. Koneet tekee kotityöt.




Kalaa on nyt syöty sen verran, että voi hyvillä mielin pistäytyä kauppaan hakemaan vaihteeksi lihaa. Samalla täytyy hankkia reilusti kuivattavaa, sillä nopeasti sumplattu vaellusreissu kolkuttelee jo ovella.

Herkkuruokaa vaelluksella

18.6.2014

Nyt voi rehellisesti sanoa, että Muotkan ruuat olivat parhaimmat joita on ikinä vaelluksella ollut. Ruokasuunnittelu onnistui erittäin hyvin. Etukäteen olin jo hieman luovuttanut kokolihojen kuivaamisen suhteen, mutta sain vinkkiä kunnollisen kuivurin vaikuttamisesta lopputulokseen ja kokeilin lihojen kuivattamista vielä kerran. Kokolihoista tuli oikein hyviä, pehmeitä ja makoisia! Kuivurilla, jossa kuivauslämpötila nousee liian korkeaksi, olen saanut aikaan kuivia korppuja jotka eivät enää vaelluksella ime vettä. Uudella kuivurilla lihoistakin tuli hyviä ja stroganoffit ja kanapadat onnistuivat. Jee!

Aamupaloilla olen tykännyt syödä puuroja, koska niihin voi lisätä voita. Lämpötilan lähennellessä +25 astetta ei lämpimän puuron syöminen enää ollutkaan miellyttävää, mutta onneksi mukana oli muutakin. Kesäsuosikiksi nousi täydellinen mustikka-mansikka-vadelmakiisseli marjamuroilla. Jos malttaa, kiisseli on lämpimänä päivänä parhaimmillaan purossa jäähdytettynä.

Kiisseli kahdelle:

Lusikallinen mustikkaa
Lusikallinen vadelmaa
Puoli pussia pakastekuivattua mansikkaa
Reilu lusikallinen perunajauhoa
Sokeria maun mukaan
Puolisen litraa vettä

Murojen annostus 0,5 litran minigripillinen kahdelle.




Hyvänä vaihtoehtopuurona reissussa menee myös mannapuuro. Siihen tulee mannaa, kerma- tai maitojauhetta, suolaa ja päälle tietysti mansikkahilloa. Kun hillokiekurat on lusikoitu päältä pois, lisätään hilloa. Toistetaan kunnes puurokin loppuu.


Lounaat ja päivälliset tein Herkutellen luonnossa -kirjan pohjalta. Mielestäni ohjeet ovat annoskooltaan melko pieniä vaellukselle, niinpä lisäsin jokaiseen ohjeeseen lihan määrää. Nyrkkisääntönä on, että lihaa on lounaalla tuorepainossa 100g per ruokailija ja päivällisellä 200g. Kuivattuna tämä yleensä tarkoittaa 50g (lounas)/100g (päivällinen) kuivattua lihaa kahdelle per ruokalaji. Lihoissa on toki eroja, mutta tuo on meille sopiva nyrkkisääntö. Päälle tulevat sitten kasvikset ja pasta/riisi/peruna. On huomioitava että meillä ruokavalio sisältää enemmän kasviksia ja lihaa ja vähemmän hiilihydraatteja.

Kirjan ohjeisiin ei myöskään ole lisätty voita tai öljyä. En lisää niitä omiinkaan ohjeisiin, sillä energian määrä arvioidaan maastossa. Tunturijumppapäivinä öljyä lorahtaa enemmän, lyhyinä pusikkopäivinä vähemmän. Öljyn ja voin menekki oli Muotkalla seuraava: Voi 500g (loppui kesken) ja öljy 2,5dl, kahdelle noin viideksi kokonaiseksi päiväksi.

Kurkisuon kana-kasviskeitto pienellä öljyllä.

Tomaattikeitto krutongeilla ja lirauksella öljyä.

Harvemmin lisätään öljyä kattilaan, sillä sinne se jotenkin hukkuu. Kun lisää öljyn suoraan lautaselle, voi olla varma myös syövänsä sen. Öljy lisätään jokaiseen annokseen. Täytyy nyt vielä huomauttaa että mulla on huono hyötysuhde, eli tarvitsen paljon energiaa jotta kinttu liikkuu sutjakkaasti.

Lounaat ja päivälliset valmistetaan samaa periaatetta käyttäen. Aamupalalla laitetaan lounaan aineet likoamaan, ja lounaalla vastaavasti päivällisen aineet. Esimerkkinä Kebnekaisen kukonpoikaa viinissä:

1. Laitetaan vettä sipuleille, sienille ja kanalle sekä muille liotusta vaativille aineille.
2. Sullotaan pussit kattilaan, kansi päälle ja rinkkaan. Kävellään 10km.
3. Kaadetaan lasillinen viiniä ja tarkastetaan liotettujen aineiden lopputulos
4. Keitetään ja nautitaan maisemista punaviiniä siemaillen.
5. Lisätään lautaselle voi ja syödään.










Erityisen onnistuneina pidän em. pataa ja myös stroganoffia, jossa lihat olivat oikein pehmeitä:




Ruokien syöminen aloitetaan vaelluksella painavimmasta. Niitä ovat yleensä ruuat joihin lisätään hilloa tai viiniä. Poronkäristys muussilla on klassikko, mutta näyttää kuvassa rumalta ja hillokin unohtui. Saako joku muuten teltassa hyviä kuvia?




Murhaavan vaelluspäivän piristäjä on hillokeksi, jonka valmistaminen on naurettavan helppoa. Muuta ei rankkana päivänä jaksaisikaan. Haluamansa keksin päälle pursotetaan kermavaahtoa ja hilloa ja laitetaan herkku ääntä kohti. Kuvassa myös keksipussi, joka sittenkin tuli kokonaisena mukaan ja loppuivat vielä kesken! Keksimenekin arvioiminen on vähän samanlaista kuin kalan suolaaminen; laitetaan ensin se määrä mikä on hyvä, sitten tuplataan se ja laitetaan vielä vähän päälle. Sitten on vasta määrä kohdallaan.


Oikeesti en ymmärrä miten keksejä voi syödä niin paljon.

Matkanaposteltavat selviytyivät repussa mukavasti vaikka oli hellettä. Jos sijoitti naposteltavat reisitaskuun, mössö oli valmis. Muutoin suklaapalat kärsivät vain pieniä kosmeettisia vaurioita. Myslipatukat kärsivät vähän enemmän vaurioita, ja luulenkin että niissä olisi pitänyt olla aavistus enemmän siirappia ja pidempi paistoaika mikäli haluaa patukan pysyvän patukkana.



Toinen helppo herkku on valmis suklaamousse, johon voi lisätä haluamaansa täytettä. Meillä oli pätkiksiä. Vaahto vatkautui lastallakin ihan hyvin, tosin ei ole hajuakaan millainen vaahdon tulisi oikeasti olla. Jälkkäri maistui suklaalle, oli hyvää ja helppoa, joten se riittää. Pussillinen näyttää säälittävältä määrältä kahdelle, mutta on aika tuhtia tavaraa ja riittää kyllä. Lasta pysyi pystyssä vartin hievahtamatta.




Mitähän herkkuja seuraavalle reissulle keksisi?

Muotkan postipolku

16.6.2014

Suunnitelma Reppu täyteen ruokaa ja tunturin päälle kuorsaamaan onnistui varsin hyvin. Samalla käveltiin muutama kilometri, pompittiin soilla, etsittiin vettä siellä missä sitä piti olla, löydettiin vettä sieltä missä sitä ei toivottu olevan, kuunneltiin lintujen luritusta ja väisteltiin niistä vihaisimpia. Nähtiin kahden ihmisen ohittavan meidät 10 metrin päästä, eivätkä tainneet meitä havaita. Ennen Peltoaivia nähtiin myös yksi (1) teltta, eikä yhtään ketään enempää. Peltoaivin lammella oli sitten ihmisiä senkin edestä, eli jonkinlainen 15 teltan junnukylä joka näkyi ja kuului.

Retken suunnitelmat olivat vähän hatarat. Ulkoistin reittisuunnittelun miehelle, enkä etukäteen liiemmin jaksanut vilkaista karttaa. Reitin lähtöpiste löytyi ulkoilukartan avulla helposti, vaikka mitään opasteita siellä ei ole. Lähtöpiste sijaitsee Karigasjoen eteläpuolella, ja lähtöpisteelle menee autolla ajettava, joskin aidalla tilkitty tie. Karigasjoen yli ei enää mene polun kohdalla siltaa, ainoastaan autotien silta kauempana on käytössä. Käytiin tiedustelemassa lähtöpiste ja laskeuduttiin vielä täyttämään vesivarannot Karigasjoesta.


Postipolku, tai Tirron polku, on merkattu maastoon joskus 60-luvulla, ja punaiset täplät näkyvät välillä hyvin, välillä kehnommin. Kokonaisuudessaan ne näkyvät edelleen maastossa paremmin kuin Etelä-Karjalassa lähivuosina merkatut retkeilyreitit keskimäärin -eikä Muotkan polku edes ole mikään retkeilyreitti! Polku on maastossa kohtalaisen hyvin seurattava, häipyen joskus soiden ja ylityspaikkojen kohdalla. Maastoa ja karttaa täytyy silti osata lukea. Yhtä putikkoa lukuunottamatta pysyttiin hyvin polulla ja kartalla. Mitään viittoja ei ole, ainoastaan kuluneet maalimerkit puissa ja kivissa. Saavuttiin lähtöpaikalle melko myöhään, joten riipaistiin vain pieni pisto maastoon. Suunnitelmana oli kuulemma joku lampi, muttei se näkynyt polulle, siellä oli ikävää koivikkoa ja keli oli mitä mainioin, joten hilpaistiin vielä vähän syvemmälle ensimmäiselle kunnon purolle. Kun toisenakin päivänä käveltiin vesiolosuhteiden pakosta vähän pidemmälle, varmistettiin etukäteissuunnitelman vesittyminen koko reissun osalta. Mitäpä sen väliä, syömäänhän tänne tultiin.



Ennen reissua piti hankkia kello. Puhelimen akku ei kuulemma kestä (puhukoon mies vain omasta puolestaan, oma akku kesti kuusi päivää aivan loistavasti), ja jonkunlainen ajantaju on kai hyvä olla. Kello jäi sadesuojan lailla hankkimatta, mutta ensimmäisenä päivänä polulta löytyi meille kello. Miesten rannekkeesta katkennut kello palveli hyvin muutaman päivän, mutta tippui meiltäkin matkalle. Kello oli selvästi vain lainassa, ja sen oli tarkoitettukin jäädä Muotkalle.

Ensimmäinen päivä oli pusikkoa, mutta sitten parani:







Maasto oli pääosin kuivaa, siis jopa niin kuivaa että karttaan merkityt purot eivät olleet enää puroja laisinkaan. Pariin kertaan kävi niin, että illalla lisäkilometrejä tulikin hieman, kun vettä ei suunnitelmien mukaan ollutkaan saatavilla. Mitäpäs tuosta, puoli yhdeksän on ihan hyvä aika alkaa etsimään vettä ja sopivaa yöpymispaikkaa. Eräässäkin potentiaalisessa paikassa on joskus ollut puro ja nytkin vettä lirisi parin pisaran verran jossain siellä väleissä. Tuolla noin:




Vieressä oli vähän suota, kartan mukaan ei paljon. Eihän se nyt mitään haittaa, kyllä noin ylhäällä on aina paikka yhdelle teltalle!


Siis tällä tunturisuolla, vedettömän puron äärellä.

Suunnittelijan oma mielipide paikasta.

Vettä toki löytyi. Yleensä sieltä, missä ei haluttu vettä olevan. Pari jokea oli mun mittapuun mukaan ikäviä, ja yksi erityisen suolesta. Joki, joka on Urroaivin eteläpuolella ja laskee Kielajokeen, ei ollut mukava. Ukko pelasti pelkäävän vaimon ja hoiti hommat urheasti kastellen kalsarinsakin ylityksen tiimellyksessä. Mies halusi joen toisella puolen tähdentää että vaikka housut ovatkin märät, hän ei sitten ole kussut housuun. Virtaus oli aika kova ja ilmeisen kylmä. Nimesin joen Katkarapuojaksi.





Muutamia sympaattisiakin ojia matkalla oli. Osa oli lumen peitossa joten piti hieman kiertää. Yhteistä ojissa on, että ylityksen jälkeen on aina parempi mieli. Vihaan vettä, siis kaikissa sen muodoissa paitsi juotuna ja suihkussa. Tälläkin reissulla vastaan tuli uusi ällötys; jonkinlainen suonsilmän ja lähteen sekoitus, jossa suon keskellä on halkaisijaltaan reilun puolen metrin ällöttävän pelottava syvääkin syvempi vesikuilu, josta tulee vettä niin penteleesti ettei syntyvän puron yli pääse sitten millään! Kuilun takaa kiertäessä tuntuu että aukko nielaisee pahaa aavistamattoman vaeltajan ihan kohta, häh hää.. Tämä ällötys pääsi inhotuskammotuslistalla heti kärkipaikoille yhdessä jäätikkösameiden virtojen, märkien soiden ja todella leveiden ja matalien kivikkopurojen kanssa.

Muotkalla taas muistui mieleen miten puroja on erilaisia.


  



Soita ja avotunturiakin on erilaista. Pelottavin heinätyyppi on pienoisesti vainoava hattivattitattiheinikko. Itse en ainakaan nukkuisi vieressä, kääks..  




Avotunturiakin on kivaa ja tasaista, on kivikkoista ja saattaapa tunturissakin löytää itsensä omituisten tattien keskeltä.




Tunturissa oli myös muutamia pesiviä lintuja, jotka toki halusivat puolustaa pesiään. Nämä änkkärit tekivät oikein ihanaisia hyökkäyksiä kohti, vaikka miten yritettiin niille selittää että mennään tästä vain hipihiljaa ohi, ei kosketa pesiin, muniin eikä poikasiin eikä mitään. Yhteisymmärrystä ei ihan löytynyt.

Käveltiin siis polkua Piekanaäytsille saakka. Siitä matka jatkui omia polkuja pitkin Peltoaivin toiselle puolen. Onnistunut ensimmäinen suunnistuspäivä (hmm, ks. edeltävä suunnistajan mielipidekuva) on hyvä palkita siiderillä, joka oli salakuljetettu mun tietämättä ja pistetty luonnon omaan jääkaappiin. Kyllä oli hyvää!



Lounastaukoja pidettiin hartaudella ja nukuttiin pienet päikkärit aina päälle. Mikäpä siellä oli nukkuessa! Eräs hyvä lounaspaikka oli Peltoaivin päällä oleva sopiva taukokivi, joten päädyttiin keittelemään lounaat ujosti tunturin päällä. Tämä oli varmasti sellainen oikeaoppinen suojaisa paikka josta kaikissa vaelluskirjoissa kerrotaan kohdassa "Kaasukeittimen järkevä käyttö". Mutta maisemat ainakin olivat kohdallaan!




Viimeinen yö (nyyh) vietettiin Peltojoen varrella.


Aamulla Muotkan Ruoktun kahvipannu haisi lähes Lahtiselle saakka, ja otettiinkin kevyt kahden tunnin pullamarssi takaisin sivistykseen. Välillä ehdittiin toki pysähtyä katselemaan kalojen ruokailua ja pinnalla käyviä eviä.

Postipolkutermi jäi vähän auki, sille Muotkan Ruoktun Hans kertoi meille ystävällisesti, että Lapissa postia on ennenkin jaettu autolla tietä myöten. Palattiin sillä postia ja päivän lehteä kolmen maissa jakavalla bussilla takaisin Karigasniemelle. Karigasniemeltä katsottuna tuntuu vähän hullulta, että jossain napistaan lehden aamujakelun viivästymisestä ja siitä, että uutiset ovat päiväpostin mukana jaettuna jo vanhoja. Siellä ne lehdet lentelivät iltapäivällä iloisesti laatikoihin.

Ainiin! Tämä oli siis yhdistetty kuorsaus- ja syömisreissu. Syömäosion onnistumisesta tarkennuksia tulossa seuraavaksi. Esimerkiksi tästä:





---

Reitti:
Karttaan merkittyä polkua pitkin Vanha Karigasniemi - Piekanaäytsi
Omat polut Piekanaäytsi - Soarvegielas - Peltoaivi
Karttaan merkittyä polkua pitkin Peltojoen vartta Muotkan Ruoktuun

Kartta: Muotkatunturit ulkoilukartta 1:50 000
Retken kesto kuusi päivää sisältäen vajaat päivät alussa ja lopussa.
Proudly designed by | mlekoshiPlayground |