Tyhmä käynti tyhmälaavulla

28.4.2014

Lauantain retkipäiväksi improvisoitiin vaihteeksi reissu uudelle laavulle. Yleensä nopeilla päätöksillä mennään tylsästi vain vanhoille, jo tiedossa oleville paikoille. Voimassa oleva metsäpalovaroitus otti päähän jo lähtiessä. Vaikka päivät ovatkin varsin lämpimiä ja kesäisiä, on iltaisin ja aamuisin viileää ja nuotio olisi tuonut vähän lämpöä. Vaihtoehtoisesti se olisi antanut valoa lamputtomille retkeilijöille. Ei siis nuotiota. Tylsän lisäksi myös säkkipimeää.

Pöljälampi.


Puut tampiosti edessä.

Nuotioton aamupala.

Eipä ole hetkeen ottanut yhtä paljon päähän laavulla kuin tällä kerralla. Kaikki oli ihan väärin, huonosti ja kurjaa. Illalla oli pimeää ja sukka hikinen. Lampikin oli jotenkin vinossa, parkkipaikka tympeästi laavun takana, ohi ajavat autot väärän merkkisiä, puut väärän värisiä tai vähintään väärässä paikassa. Linnutkin lauloivat ihan nuotin vierestä ja aivan typerää biisiä. Pyllylle tuli kylmä ja jatkuvasti kutitti nenää. Hiekka oli karkeeta ja juurakot juurakkoisia. Vain jättihämähäkki puuttui. Ilman sitäkin koko touhu oli täysin vastenmielistä. Lammen tuijottaminen syyttävästi ei auttanut -yritin kyllä toista tuntia.

Miksei aina voisi olla vaan auvoista ja ihanaa?

Retkipäivä lauantaina 26.4

25.4.2014

Jonnekin.

Ei hajuakaan minne.

Tilauksessa hyvä ruoka ja hyvä keli.


Tää tyyppi haluaa mukaan.

Uusintalistalla tänään

23.4.2014

Kesän vaellusreissujen suunnittelu on jo kovasti käynnissä. Selvää on, että pari pidempää reissua tullaan taas kaikkien pienempien reissujen ohella tekemään, mutta kohteet on vielä aivan auki. Listalla on myös perinteinen tämän pesueen tyttöjen kesävaellus. Harrastetarvikkeet ovat kuluvaa sorttia, ja pientä päivitystä pitää jatkuvasti tehdä. Osa kamoista on ollut käytössä iät ja ajat, siis nykymittapuulla ainakin viimeiset viisi vuotta. Ehkä kymmenen. Osa varusteista pelittää iästä huolimatta vallan mainiosti, mutta aina en ole tehnyt yhtä hyviä ja kestäviä valintoja. Tänäkin vuonna jotain uusimista -ja karsimistakin- täytyy tehdä. Kevään kauppalista näyttää tältä:

  • Goretakki (vanha vaikuttaa jo epäluotettavalta)
  • Täydelliselle ryxin rinkalle sadesuoja (ei ole)
  • Villainen juoksupaita (vanha on liian piukea -> osta uusi)
  • Fillari (olisi kiva pyöräillä)
  • Polkujuoksukengät (yhdet maastolenkkarit on, ei kiitos kilometriäkään niillä enää)
  • Lapselle laadukas ja sopiva makuupussi (sepäs onkin vaikea...!)
  • Optio: Teltta neljälle

Kuten olen varmaan jo kyllästymiseen asti jauhanut, ostaisin kamani mieluusti kaupasta, Suomesta, läheltä. Valikoima ei kuitenkaan ihan vastaa toiveitani, joten pitää joko ajella järkeville kauppa-apajille tai tilata netistä. Tässä viime aikoina on vastaan tullut varsin hemaisevia kokemuksia ostamisesta Suomesta, joten nyt käyn kamppailua itseni kanssa siitä, ostanko Suomesta vai ihan jostain muualta.

Kamppailu jatkuu.

**

(Viihii, lintu lensi juuri takapihan pönttöön oujee! Kohta kuuluu tsirpu-tsirpu-tsirp-tsirp!)


Pääsiäisongella

20.4.2014

Jää kantaa enää joutsenen, joten on siirryttävä pilkkimisestä muihin kalastusmuotoihin. 

Kyllä tässä voi jo onkia.

Mitään saalista ei toki tullut, muttei se haittaa. Saalis ei ole pääasia, käkätys on. Siihen riittää, että joku sotkee siimansa viereiseen koivuun.

Koska onkimalla ei saa ahventa, täytyy olla luova. Jos huomataan rantautunut ahven, haetaan haavi ja noukitaan kala kyytiin.


Nyt hys.

HAA!

Hyvää pääsiäistä !

Keppi ja porkkana samassa paketissa

17.4.2014

Lenkkeilykausi on todellakin alkanut! Parin lenkin puuskuttamisen jälkeen on tullut varsin hyvin selväksi, että tässä koneella istuu rapakuntoinen vetelä kasa. Ihanaa, mä niin odotan ilvesjuoksua! Kuukaudessa ei varmaan tapahdu ihmeitä, joten sinne on hyvä mennä naama punaisena ähisemään.

Harjoittelussa on se vekkuli piirre, että joku itse asetettu tavoite toimii samalla keppinä ja porkkanana.

Kas keppi ja porkkana.

Jos harjoittelee, on tavoitetapahtumassa helppoa, mukavaa ja vallan kivaa. Jos ei harjoittele, vaihtoehtona ei ole jättää tapahtumaa välistä, vaan mennä reilusti kärsimään hölmöyksistään. Hiki ja tuska opettaa.

Jos olisin fiksu, tekisin jonkun harjoitusohjelman. Edes viitteellisen paperin kulmaan, mutta ei mitään exceliä ja sykkeitä ja muuta sellaista vakavaa. Vähän jotain suunnitelmallisuutta, muttei överisti, eikä pakkopullana. Mukaan voisi mahduttaa pari metsäpolkulenkkiä Repovedellä. Ne on tuttuja maastoja, joten suurta suunnistusta ei tarvitse harrastaa. Samalla voi nauttia luonnosta, keväästä ja maisemista. Vaikka näistä:

Kaunis keväinen päivä.

Pieni ja sympaattinen suolampi.

Rapputreenit saa halutessaan matkalla.

Ja taas voi palata vedelle, korkealle.

Mutta hetkinen! Nuo kaksi pistettähän ovat melojia. Aika hätäisiä melojia. Vetivät kanootillaan, tai mikä tuo vehje nyt onkaan, sohjojään läpi rouskuttaen. Siitä tuli perin ihmeellinen ääni, ja kuului hiljaisessa, rauhallisessa luonnossa kauas. Meni pitkään ennen kuin hokasin mistä on kyse.

Kaikenlaisia pöpipäitä sitä onkaan.

Polkujuoksun ihanuus

14.4.2014

Talven tuloa odoteltiin täällä meillä noin neljä kuukautta, eikä se sitten tullut. Talvea odotellessa meinasi kevät hurahtaa ohi ihan huomaamatta. Juoksukausi on toki jo avattu, mutta hieman takkuista tämä nyt on. Bongasin mukavan juoksutapahtuman, Ilvesjuoksun, jonka tarkoituksena on pelastaa puskittuneet retkeilyreitit takaisin käyttöön (vitsit miten loistava idea!). Matkoina maraton ja puolikas. Koska näin kevään korvilla ei todellakaan olla missään maratonkunnossa, klikkailin itseni puolikkaalle. Ehkä tästä löytyy sopivasti motivaatiota lenkkipoluille?

Polkujuoksussa on ihan oma tunnelmansa. Samalla voi katsella maisemia, hengähtää kauniilla kukkulalla tai ohimennen huomata mustikat, kantarellit ja muut. Polulla on ehkä hieman korkeuseroa sekä kivikkoa ja juurakkoa tuomaan treeniin vaihtelua. Asvaltilla lenkkeily ei todellakaan ole mun juttu. Pidemmän päälle nilkat hajoaa, polviin sattuu, penikat oireilee ja mieli tylsistyy. Olin enemmän rikki asvalttipuolikkaan jälkeen kuin kokonaisen kolin maratonin jälkeen, eikä ero todellakaan selity treenimäärällä. Juoksut juostaan siis purulla, hiekkateillä ja metsäpoluilla. Asvalttimaratonille musta ei yksinkertaisesti ole, eikä sellaiseen jossa juostaan raa'asti mahdollisimman hyvää aikaa itselle. Polkujuoksussa fiilis on ihan erilainen ja suorittaminen jää vähemmälle.

Maisemat Vaarojen maratonin varrelta.

Ainiin, en ajatellut juosta yksin. Nyt sitten naama muikeana odottelen koska mies ymmärtää, että sekin on ilmoitettu.

Retkeilypalvelut Etelä-Karjalassa

12.4.2014

Kotikulmilla on paljon hoidettuja laavuja, joissa on mukava käydä. Näin laavun käyttäjänä mulle ei ole erityisen selvää kuka laavuja hoitaa. Osaa käyttämistäni laavuista hoitaa kaiketi läheinen kyläyhdistys, osaa kunta tai säätiö tai vastaava. Osaan on saatu rahoitusta EU:lta ja mistä milloinkin. Tiedän käyttäväni jonkun yksityisen maata laavuillessani, ja olen toki näistä palveluista hyvin kiitollinen. Ulkopuolisen rahoituksen, virkistysaluesäätiöiden ja palkollisten lisäksi laavuja huoltaa varmaankin iso liuta vapaaehtoisia ihania ihmisiä, jotka haluavat pitää paikat kunnossa. On ikävää, etteivät kaikki kunnioita toisten työpanosta, maata ja valmiiksi tehtyä palvelua laavuineen ja polttopuineen, vaan roskaavat ja sotkevat paikkoja.

Etelä-Karjalan virkistysaluesäätiö haluaa tänä vuonna keskustella Etelä-Karjalan retkeilypalveluista. Aiheeseen pyydetään ottamaan kantaa fb:ssä tai heidän bloginsa puolella, joissa molemmissa keskustelu on kovin vaisua. Johtuneeko se siitä, ettei tiedotus näistä asioista hoidu oikein mitenkään vai siitä, että tulleisiin palautteisiin vastataan tyyliin "kiitos mutta ei, ei ja ei"? Kommentin kirjoittaminen kumpaankaan ei ole järin houkuttelevaa, joten kirjoitan kommenttini tähän. Miksikö? Koska mielipiteeni on hyvin pitkä, ja varsinkin fb:n puolella Etelä-Karjalan virkistysaluesäätiön toiminta on ihan pöhköä. Tässä muutama esimerkki:

Asenne "retkeilijät ei vaan osaa":

Tiedotuskampanja luontoa ja toisia retkeilijöitä kunnioittavasta RETKEILYKULTTUURISTA on lähtenyt käyntiin Etelä-Karjalassa ja Kymenlaaksossa.

Retki-isännät paimentavat patikoijat oikeille urille.


Retki-isäntä lähtee tänään liikkeelle ainakin Satamon suuntaan. Kesän aikana tavoitteena on tehdä täsmäiskuja hyvän retkeilykulttuurin edistämiseksi - ympäristön siistinä pysymiseksi ja kaikkien viihtyisyyden ylläpitämiseksi retkikohteissa.

Anna mä arvaan; Retki-isäntä on joku keski-ikäinen vatsaa kerännyt mies, joka tulee mulle kertomaan että roskat siivotaan ja tehdään tilaa muille? Onkohan retki-isäntä liikkeellä kesälauantaisin kello 23 jälkeen? Silloin ei puhuta enää retkeilyneuvonnasta. Se on nuorisotyötä.

Toimiikohan yleinen syyllistäminen hyvin tiedotustapana? Esimerkiksi näin:

Mistä noita (roska)säkkejä tulee? Kiitos Roopen pojille, ettei niiden sisältö ole enää meidän saarissa.

Mistä näitä hölmöjä tulee?

Syvä paheksunta Päihäniemessä juhannuksena riehuneille sotkijoille. Alue on nyt siivottu, ja vessanovia ym korjaillaan vielä.

Säätiön mielestä retkeilijät ovat yleisesti ihan uusavutonta sakkia:

Käytä puita sen verran kuin tarvitset. Pilko ensin pieniksi.

Lappeenrannan satamaan ajettu rata houkuttelee lähtemään Karhusaaren laavulle. Luistellen, potkutellen tai kävellenkin pääsee, mutta varo mahdollista liukkautta.  (Ai jäällä vai?)

Onkohan säätiöllä vähän katkeruutta ilmassa:

Saimaa ei tällä kertaa päässyt (vuoden retkikohde)finalistien joukkoon. Raadin kriteereistä ei ole tietoa. Kyllä Saimaallakin on mahdollisuuksia erilaisiin retkeilyaktiviteetteihin ympäri vuoden!


Joten hyvät ihmiset siellä säätiössä. Teette arvokasta työtä, mutta olisiko nyt järkevintä laittaa sekä someosaaminen että yleinen asenne kuntoon? Jos näitä asioita yrittäisi viedä eteenpäin positiivisuuden kautta, tiedotus menisi varmasti paljon paremmin perille. Itse joskus kävin säätiön fb-sivuilla ja totesin että toiminta on ihan kummallista, ja koska retkeilijöitä näytetään pitävän aivan tyhminä, en viitsinyt sen enempää seurata säätiön uutisia. En pidä itseäni tyhmänä retkeilijänä, joten miksi mä seuraisin typerille, osaamattomille retkeilijöille suunnattua haukkumiskampanjaa?

Ja sitten poiminta vielä blogista:

Miten saadaan retkeilypalvelujen käyttäjät entistä enemmän mukaan vastaamaan ylläpidosta? Osallistumalla rahoitukseen?

Eli ensin mua, retkeilijää ja laavujen suurkuluttajaa, pidetään typeryksenä mutta rahat ja ilmainen työpanos halutaan kuitenkin. Toinen mielenkiintoinen veto on oman, palkallisen ajatustyön ulkoistaminen. Kas näin:

Miten tavoitetaan parhaiten retkeilijöitä myös maastosta, vaikkapa Ruokolahden retkeilyreitin laavulta? Vastaisitko, jos laavulla olisi pyyntö vastata verkkokyselyyn? Millaisia porkkanoita tarvitaan vastausten saamiseksi? 

Ja sitten omat palautteeni retkeilypalveluista Etelä-Karjalassa: Kartat perkele niistä laavuista. P-paikan osoite olisi myös kiva. Koitapa jostain kuuklemapsista ensin haarukoida haluamasi laavu, ja sitten etsiä mikä tie sinne menee. Joidenkin laavujen P-paikoille on sanalliset ajo-ohjeet, joita seuraamalla saattaa hyvällä tuurilla löytää P-paikan. Onko tavoitteena se, että kukaan ei löydä, kukaan ei roskaa?

Nykyään meidän porukka käy lähinnä samoilla laavuilla. Niillä, joiden sijainti ollaan joskus onnistuttu paikallistamaan. Lähintä osoitetta, viittoja, reittimerkkejä ja muita koordinaatteja ei tarjota oikein missään järkevästi. Jossain kartassa on neliökilometrin kokoinen läntti, että laavu on tuossa. Miten sinne pääsee valtatieltä, jää sitten oman sinnikkyyden varaan. En tarvitse via ferrata -reittiä laavulle, mutta joku järkevä sijaintikoordinaatti olisi kiva. Vaikka hyvä kartta.

Esimerkki reitistä ja kartasta.
Tämä karttaesimerkki on aivan loistava. Siitä on monta eri versiota, riippuen siitä mitä kautta satut klikkaamaan. Osassa näköalapaikan kohdalla ei ole mainintaa näköalapaikasta. Tässä kartassa ei ole mainintaa siitä, että tuolla paikalla on kota ja laavu. Sillä kartalla missä on merkitty kota, laavu ja näköalapaikka, ei ole merkitty reittiä. Ollaan käyty tällä laavukodalla kymmenisen kertaa. En ole koskaan huomannut, että kodalta voisi lähteä jotain polkua pitkin myös kohti Partalantietä! Koittakaapa muuten suunnistaa tällä kartalla, sillä muuta ei ole saatavilla. Reitistä päästäänkin taas uuteen ongelmaan; siihen, että reitistö menee suurelta osin tietä pitkin. Mitä hienoa siinä on?

Hyvän palautteen antaisin Pöröpeikon polusta. Se on tehty maastoon niin, että kaikki hienoudet osuvat reitille. Jos siis ensin satut löytämään lähtöpaikan.

Ruokolahden yms. alueista meillä on kartta. Sitä ei käsittääkseni saa enää mistään, koska painos on myyty loppuun. Jos nyt kuitenkin onnistui aikanaan saamaan kartan, ongelmana on, että kartta on jaettu yhdeksälle sivulle, se jatkuu aivan pöljästi sivulta toiselle ja karttamerkit on aivan mitä sattuu. Peltotie jonka keskellä kasvaa ranteen paksuista pajua, on merkattu karttaan saman paksuisella viivalla kuin asvaltoitu kaksikaistainen tie. Huitaisin tällä kartalla puoli kilometriä ohi eräästä laavusta, joka melkein näkyy tielle (jos tiedät missä se on). Viitoitusta ei ollut sen enempää laavulle kuin risteyskohdissakaan.

Reittien hoidossa olisi myös parantamisen varaa. Osa on niin rehottunutta heinäistä pusikkoa, ettei läpi pääse. Kotiinviemisiksi sain punkin. Saman reitin toinen osa voi olla erittäin hyvin hoidettua, ja muutos voi tulla aivan yhtäkkiä. Vaikka kunnan rajalla. Yhdellä laavulla puita on hyvin, toisella on pyöreä paksu ranka ja tylsä saha, kolmannella ei mitään. Se, kuka hoitaa mitäkin ja miten hyvin, selviää vasta maastossa. Tasalaatuisuuteen ei todellakaan voi luottaa.

Jos tarkoitus on blogilla herättää keskustelua, olisi asiallista edes pikkuisen nähdä vaivaa sen eteen. Vähän panostetaan ulkonäköön, kerrotaan etusivulla koko homman funktio, katsotaan ettei kuvat mene puolittain tekstin päälle. Ja sitten mainostetaan blogia ja ollaan aidosti vuorovaikutteisia.

Arvaan jo etukäteen minkälaisen vastauksen saan. Se menee näin: Kiitos palautteesta, mutta meillä ei ole rahoitusta karttoihin. Kiitos myös muusta palautteesta, mutta nämä epäkohdat ovat jo tiedossa.

Missä on blogi josta on kyse? Netissä. Etsikää itse.

Aina ei tarvita viikkoa // #suomiretki

9.4.2014

Viikon vaellusreissut on ihan parhaita. Puhelin kiinni, kenttää ei olisi muutenkaan, ei maileja, uutisia, työpuheluita, deadlineja eikä mitään. Pelkkä luonto ja rauhallisuus. Aina ei pysty lähtemään viikoksi reissuun, se on selvä. Pikkuretket toimii myös hyvin, eikä tarvitse matkustaa 1000km/suunta päästäkseen irti kaikesta. Yö tai pari läheisessä kansallispuistossa tai vastaavassa irroittaa arjesta sekin, kunhan muistaa oikean asenteen.

Joskus ei voi lähteä edes pikkuretkille. Silloin täytyy soveltaa. Siirretään kaikkea muuta ja yksinkertaisesti vain lähdetään, edes pariksi tunniksi, silloin kun irrottautuminen on muka vähiten mahdollista. Kuten vaikka tiistaiaamuna kello kahdeksan. Se käy näin:

Pakataan kahvit, makkarat ja muut eväät reppuun.
Ajetaan laavulle.
Peruutetaan auto parkkikselle ja huomataan että peruutustutka jonka juuri löysit autostasi reagoi myös heiniin (piip-piip-piip-mitähelv-TVOOOOOOOT).
Kävellään laavulle ja nuuhkitaan raikasta ilmaa.
Puretaan pahimmat angstit kirveellä hervottomaan hirsipölkkyyn, jossa on peukalon paksuinen 20 senttiä pitkä naula poikittain.
Sytytetään nuotio ja odotellaan saako sillä seuraa.
Kuunnellaan seuralaisen tarinat pölkystä; juuri kunnostetun naapuritalon alimmat hirrethän ne siinä.
Juodaan kahvit ja syödään eväät.
Oho kellohan on jo kaksitoista!

Matkalla takaisin nähdään viimeiset jutut joilla hyvä päivä alkaa.


Sorry, ei enempää kuvia. Nautin pelkästä luonnosta.

--
Mikä #suomiretki? Lisää täällä.

Kysymyshaaste

7.4.2014

Blogeissa pyörii melko tiuhaan kaikenlaisia haasteita. Osa on kivoja, osa aika nähtyjä. Oikeastaan olen salaa tyytyväinen että tämä tuli Nimismiehen kiharoista myös mulle, sillä retkeilyblogit näyttää olevan blogipiireissä jotenkin erilainen juttunsa. Älkää kysykö tarkemmin, en osaa perustella.

Haasteen tarkoituksena on löytää uusia blogeja ja auttaa huomaamaan heitä, joilla on alle 200 lukija. 

Säännöt:
1. Jokaisen haastetun pitää kertoa 11 asiaa itsestään
2. Pitää vastata haastajan 11 kysymykseen
3. Haastetun pitää keksiä 11 kysymystä uusille haastetuille.
4. Sitten tulee valita 11 bloggaajaa, joilla on alle 200 lukijaa.
5. Sinun tulee kertoa kenet olet haastanut.

Ja asiaan, 11 juttua minusta:

1. Yritän vaikuttaa vakavasti otettavalta retkeilijältä, mutta oikeasti pidän tosi paljon timanteista ja korkokengistä.

Luottoparit. Kesä tule jo!

2. Harrastuksissa vihaan kaikkea, missä pitää laskea pisteitä ja tyyppejä jotka arvioivat toisten pers.. eikun suorituksia.

3. Tästä johtuen en käy salilla, liikuntakeskuksissa, täyteen ahdetuilla pururadoilla tai kiipeilypaikoissa.

4. Mulla on kantava ääni. Kysykää vaikka naapureilta (tai niiden naapureilta).

5. Neulominen on oikeasti aika helppoa ja mukavaa (sisäinen martta täällä hei!). Aika harvoin saan mitään valmiiksi asti. Häpeän sitä ja aloitan kohta taas jotain uutta.

Vasemmalta ylhäältä: Keskeneräinen huivi, keskeneräinen pariton sukka, pariton sormikas, päättelyä odottavat sormikkaat, pariton valmis ruutusukka. Keltaiset kynsikkäät odottavat jotain, en nyt muista mitä.
Vasemmalta keskeltä: Hailuodon perinneneule (siinä on joku ikävä kohta jonka vuoksi se lojuu), blingbling -villahuivi joka on kesken määrittelemättömästä syystä.
Vasemmalla alhaalla: Sukat, jotka molemmat on melkein valmiit, mutta oikean koon tekeminen on ärsyttävää ja lanka on ihan finaalissa. Vihreä pipo ei valmistu ikinä. Sen myönnän.


6. En ruuvaa mitään käsin, ikinä. Tykkään akkukoneiden lisäksi kaikenlaisista isoista sirkkelin näköisistä jutuista, joiden nimiä en jaksa muistaa.

7. Vihaan epäjärjestystä ja siivousta.

8. Haaveilen muutosta jonnekin kauas kaikesta, pikkumökkiin keskelle vuoristoa. Siinä ei ole järjen häivää, on pimeetä ja kaikki on kaukana.

Vaikka näihin maisemiin.

9. Lämpenen ihmisiin to-del-la hitaasti. Yleensä kestää noin viisi vuotta, että pidän varauksetta jostain. Ties mitä outoja päämääriä kenelläkin on.. Aviomies alkaa pikkuhiljaa vaikuttaa ihan okei tyypiltä. Epäilin sitä kyllä jo alussa.

10. Lakiteksti on ystävä. Saatan lueskella esimerkiksia markkinaoikeuden ja korkeimman oikeuden päätöksiä iltaisin ihan vaan siksi, että se on mielenkiintoista.

11. Oravat on ihan ykkösiä!

Varsinkin aamukahviaikaan.


Mulle esitetyt kysymykset ja vastaukset niihin:

1. Mikä ilahduttaa sinua joka päivä?
Se, miten tarkasti kaikki näkyy. Kiitos kuuluu laserille.

2. Mitä söit aamiaiseksi?
Kaksi kuppia kahvia ja itse tehdyn kaurakeksin.

3. Mikä paikka on tehnyt sinuun vaikutuksen?
Sarek kaikessa ikävyydessään. Ei enää ikinä!

4. Mikä on sinun ekotekosi luonnolle?
En ole ikinä ajatellut asiaa näin. En tykkää mistään fanaattisesta luonnonsuojeluekohaihattelusta, vaikka se järkevästi hoidettuna onkin todella jees.  Mussa on joku kummallinen sekoitus insinööriä, ekonomia, juristia, villahousuretkeilijää, prinsessaa ja luonnonystävää. Tämä on vaikea kysymys. Vastaan, että syödään lähimetsän marjoja kiinalaisten sijaan, käytetään enemmän lähitilojen tuotteita (siis sellaisia helppoja joita saa prismasta) ja ostetaan vähemmän, mutta parempaa.

5. Taiteilija, jonka työt koskettavat?
Pidän enemmän valokuvista. Luontokuvista. Vaikka näistä: Klik!

6. Mikä liikuntamuoto on sinulle läheisin?
Lenkkeily metsäpoluilla.

7. Suosikkipaikka kotonasi?
Sänky. Erityisesti aamuisin.

8. Mistä tulet?
Mie oon täält lappeen Rannast!

9. Montako etukorttia omistat?
Liian monta, enkä jaksa kantaa niitä kaikkia mukana.

10. Mistä haaveilet?
Järkevästä työstä.

11. Minne vielä joskus haluaisit?
Uudestaan Huippuvuorille ja Islantiin.

Tänne, mutta kesällä.


Ja kierros eteenpäin seuraaville (11 uutta blogia? Tooodella vaikea juttu!):
Sanni from the north
Luontoloinen
Sokosti -jokainen gramma on liikaa
Naisretkeilyn koko kuva
Lepakoita tapulissa

Ja vielä kysymykset:
1. Paras vaelluskohde?
2. Luottokamasi?
3. Oletko ilta- vai aamuihminen?
4. Mitä muuta harrastat, vai ryynäätkö pelkästään pitkin metsiä?
5. Autiotupa, teltta vai joku lumikuoppaviritystä vastaava?
6. Klassinen, tympeä ja ärsyttävä kysymys: Miksi bloggaat?
7. Bravuurisi retkikeittiössä?
8. Typerin ostamasi asia?
9. Mitä lehtiä luet?
10. -30C vai +30C ?
11. Oliko tässä nyt mitään järkeä?

Kiitos ja anteeksi!

Onko kaikki mukana?

4.4.2014

Pakkaaminen päiväretkille ja yhden yön pyrähdyksille sujuu vahvalla rutiinilla. Läiskitään lattialle tavaroita jotka pitää ottaa mukaan, ja yleensä kaikki oleellinen on saatu raavittua kaapeista reppuihin. Joskus uupuu talouspaperia ja käsidesiä tai muuta hilutinta, mutta se ei ole ollenkaan vakavaa.

Tälläkin kerralla (maaliskuun retkiyö hah!) pakkaaminen meni samalla kaavalla. Ajatustyö menee limittäin ja joku pakkaa makuupussit, joku tikut, ruuat ja muut. Koska keli on tähän aikaan vuodesta mielenkiintoinen ja lasten makuupussit huonoja, ajattelin ottaa molemmille lapsille tuplapussit. Jossain auton ja laavun välillä käytiin hämmentävä keskustelu.

Otitko muuten lasten makuupussit?

Häh?

Mitäs pusseja meillä on mukana?

Voi piip.

Lammasmakkaraa paistaessa sitten pohdiskeltiin miten mukana olevat makuupussit jaetaan kivasti kaikille niin, ettei kukaan jäädy pystyyn. Lapset saivat tyytyä yhteen aikuisen untuvapussiin per nukkuja, ja aikuisille jäi yksi superlämmin ja yksi kylmä pussi, joka oli tarkoitettu päällipussiksi toiselle lapselle. Kun kylmäpussilaisen jalat survoo superlämpimään pussiin ja heittää vielä avonaista superlämmintä pussia siihen päälle, kaikki nukkuvat hyvin.

Aamupala on katettu, joten voi nostaa nenää pussista.


Mitähän ensi kerralla unohtuu..

Sami Tallberg: Villiä ja valloittavaa

2.4.2014

Kirja saatu arvostelua varten.

Meillä Suomessa saadaan monenlaista ruokaa suoraan luonnosta. On mustikkaa, vadelmaa, lakkaa, sieniä vaikka miten montaa sorttia, ahventa, siikaa, puhumattakaan vielä riistasta! Monikaan ei ehkä ajattele syövänsä villiruokaa -en minäkään. Luonnossa vapaasti kasvanut ruoka on toisille villiä ja joillekin eräänlainen luomun muoto. Minulle se on vain herkullista ruokaa ilman etuliitteitä tai turhaa showta. Mikäli mustikoita, Suomen ruokakulttuuria tai Suomea halutaan brändätä tunnistettavammaksi tai houkuttelevammaksi, on se toki hyvä asia. Esimerkiksi näin:

Villiruokalogo, ELO-säätiö/Klaus Haapaniemi.


Joskus vuosia sitten serkkuni joka asui ja työskenteli Japanissa, toi Suomeen japanilaisia vieraita. Moni asia täällä oli kummallista ja kamerat räpsyivät. Suurimmat innostukset japanilaiset saivat pienestä pörröhännästä joka hyppeli oksalta toiselle. Villiorava! Onko Suomessa oikeasti villioravia?

Waaauu..!


Eksoottinen villiorava villipuussa, kuvannut villi Teemu Saloriutta.

Meillä kerätään luonnosta kaikenmoista. Jo mainitut mustikat ja vadelmat sekä puolukat on ihan vakiokamaa. Joitakin vuosia sitten listalle nousivat myös lakat ja karpalot. Varsinkin karpalo on tuottanut hieman päänvaivaa, sillä sitä on kaikessa masokistisuudessaan mukava kerätä, mutta maku on aika mielenkiintoinen. Mielenkiintoinen on kuulemma hyvä sana silloin, kun ei halua olla liian negatiivinen. Sienistä koriin päätyy usein kantarellit. Sienet ovat jotenkin vaikeita, sillä niiden rakenne on outo eikä niihin voi oikein lisätä muuta kuin kermaa ja voita. En pidä sienen rakenteesta, vaikka maussa ei välttämättä ole vikaa. Siksipä sienet ovat pienenä silppuna ruuassa. Ehkä rakenneallergiasta johtuen meillä kerätään vain kantarelleja -poika tosin tuo sukulaisten mukana sienestäessään kotiin myös suppilovahveroita ja pyytää tekemään niistä ruokaa. Mulle tekee tiukkaa erottaa kantarelli voikukasta (enkä ajatellut syödä sitä voikukkaa).

Marjojen ja sienten lisäksi perisuomalaiseen tapaan meilläkin ongitaan, pilkitään ja pyydetään kalaa myös verkoilla. Nämä ovat, kuten varmaan monella muullakin, sellaista mukavaa mökkipuuhastelua ja ajanvietettä. Silloin kun asuttiin kerrostalossa saaressa, lähes keskustassa siis, käytiin satunnaisesti lasten kanssa iltakalassa. Ahven ylös, pannulle ja napaan. Riistaa saadaan joskus tuttavilta, muttei metsästetä itse. Niin kauan kuin metsästysseurat ovat ukkoutuneita pappakerhoja, pysyy oma mielenkiinto muualla. Metsästäminen itsessään ei ole ongelma, sanoo nainen jolle joku muu saa pujottaa ällöttävät onkimadot koukkuun.

Ja mielellään reiänkin voi tehdä. Kiitti!


Mulle tarjottiin Kirjakaarelta mediakappale Sami Tallbergin kirjasta Villiä ja valloittavaa. Kyseessä on suomalaista ruokaa ja ruokakulttuuria esittelevä kirja, jossa puhutaan mm. lähellä tuotetusta ruuasta, metsästämisestä ja keräilystä sekä villiruuasta. Kenties joku muukin kokee että villiruualla tarkoitetaan villiheiniä? Kirjassa villiruuaksi niputetaan kaikki mikä kasvaa vapaasti luonnossa, niin marjat ja sienet, kalat kuin riistakin. Vaikka sana villiruoka ei ihan istu omaan suuhun, ei kirja tarjoa mitenkään överisti rikkaruohoreseptejä eikä mitään muutakaan ituhippeilyä. Sen sijaan opus on pullollaan herkulliselta vaikuttavia reseptejä, joissa yhdistävänä tekijöinä on luonnon raaka-aineiden lisäksi kerma ja voi. Pääroolissa on esimerkiksi ahven tai siika, sieni tai hirvi, tai vaikkapa kauden juures. Lisäksi kirjassa esitellään suomalaista ruokakulttuuria ilman erityistä luontoleimaa. Perinteinen kalja ja makkara laitetaan fiiniksi erikoisoluen, grillatun sipulin ja itsepaistetun raakamakkaran avulla. Samaan perinnelootaan mahtuvat myös korvapuustit, kesäkeitto ja karjalanpaisti -jollain pienellä jujulla toki. Vaikka juuri nillitin huonoista ruokakuvista, tässä kirjassa moni ruoka on kuvattu niin, että reseptiä tekee mieli kokeilla. Erityisesti niitä, missä oli ahventa tai siikaa.




Plussaa: Voi ja kerma, ronski ote. Reseptit jaoteltu vuodenajan mukaan.

Miinusta: Mistä mä nyt jonkun fasaanin saan?

--
Sami Tallberg on villiruokaan hurahtanut keittiömestari, joka on kirjoittanut lukuisia ruokakirjoja. Tallberg on saanut kulttuuriministerin jakaman Suomi-palkinnon vuonna 2012. Tallberg on myös suomalaisen ruokakulttuurin edistämissäätiön, ELO-säätiön, villiruokalähettiläs, ja on vienyt Suomea maailmalle mm. yhteistyössä Stubbin kanssa.

Tukehdu kinkkuusi, Berlusconi!
by mlekoshi