Haaste

30.12.2013

Bongasin eräästä blogista haasteen. Haasteessa on tarkoitus olla retkellä kaksi yötä kuukaudessa, joka kuukausi. Ei mitään keskiarvoja, vaan kaksi yötä joka kuukausi. Helppo nakki, eikö ?

Jos katsellaan esimerkiksi edeltävää vuotta, tekosyitä löytyy. Suosikkeihini kuuluu talonrakennus, koska sillä voi välttää niin ruuanlaiton kuin nevö höörd -sukulaisen 70-vuotispäivätkin, eikä kukaan epäile mitään. Viikonloppuretkien sabotoijana taloprojekti on myös verraton. Lähteminen ja varsinkin yörojujen pakkaaminen on joskus niin kovin vaikeaa -varsinkin jos takana on pitkä viikko töitä ja talolla pitäisi tehdä vaikka jos mitä. Ukon suosikkitekosyihin lukeutuu myös "siellä on pimeetä". Ostin juuri yhden ylimääräisen Led Lenserin, 220 lumenia. Ei vaikutusta.

Hyvin nukutti, ja aamukin oli verrattain loistava. Tee oli lämmintä eikä leipä ollut jäässä.


Jos lupaan näin julkisesti viettää retkellä kaksi yötä kuukaudessa, toimiikohan se riittävänä tekosyyn tappajana?

Lastensynttärit ilman hermoromahdusta

28.12.2013

Lasten kaverisynttärit on asia, jota ainakin jokunen vanhempi odottaa kauhulla. Lapset ovat joidenkin mielestä hyvinkin ihania. Mun mielestä ei, ainakaan suurempina kertyminä pienessä tilassa.
Kun muutama vuosi sitten alkoi päiväkodilla tipahdella kaverisynttärikutsuja, omatkin ipanat osasivat alkaa niitä toivoa. Vapaaehtoisesti täällä ei moista melutapahtumaa lapsille tarjota, vaan sitä pitää osata itse pyytää. Muutamista synttäreistä lapsia hakiessa isäntäväki on ollut hyvin helpottuneen oloista kun kiljuva kakaralauma on poistunut terrorisoimasta koko mökkiä.

Meillä oli aikanaan kokonaiset 56 neliötä ja hyvin jyrkät portaat parvelle. Lapsilla on ikäeroa päivää vajaa vuosi, ja tokihan molemmat halusivat omat kaverinsa synttäreille kutsua. Niinpä kutsulistalle ilmestyi kymmenkunta 4-6 -vuotiaan nimeä. Voi pyhä sylvi, miten tästä voi selvitä järjissään ja ilman henkilövaurioita? Keksittiin hyvä juoni, ja markkinoitiin se lapsille. Arvatkaa mikä oli vastaanotto?

Laavusynttärit, JEEEE!

Sopisiko vaikka tämä maisema ?

Tarvitaan laavu ja pieni mäennyppylä, kuumaa mehua ja lettutaikina. Kutsuihin kirjataan pukukoodi: Säänmukainen, asusteeksi oma mäenlaskuväline.

Synttärit menevät omalla painollaan: Lasketaan mäkeä, sytytellään tulia, syödään lettu, poltetaan vaahtokarkki ja käkätetään päälle. Lähtönitinät vältetään näin: Kätketään synttäreiden alkaessa aarre hankeen. Kotiinlähdön koittaessa tyrkätään lapsille kartta ja aarteen koordinaatit käteen, ja ipanat sinkoavat uskomattomalla nopeudella kohti parkkipaikkaa.

Kannetaan kodalle puut ja sytytetään tulet. Sillä aikaa muksut ravaavat kotaa ympäri.


..painivat ja laskevat mäkeä..

Välillä muistetaan syödä,tässä tulossa piirakoita juustolla.


Avotulet eivät ole ongelma, sillä myös lapset osaavat varoa.

Voin sanoa vilpittömästi, että nämä ovat sellaiset lastensynttärit joissa aikuisilla ei leviä pää. Ipanat kirmaavat pihalla, ja itse voi hörppiä sumppia. Välillä käännetään lettu. Synttäreiden jälkeen koteihin palautuu savunhajuisia, hyvin ulkoilleita ja taatusti nopeasti nukahtavia pieniä juhlijoita, joilla ei ole hervotonta sokerihumalaa. Myös lasten vanhemmat tykkäävät.

Tavarataivas

27.12.2013

Ei nyt aleta erityisen fanaattiseksi, mutta miten vähällä tavaramäärällä ihminen tulee toimeen? Mikä riittää? Montako lusikkaa, paitaa, keitintä, taukotakkia ja H-logoa on tarpeeksi? Pitääkö omenan kuorimiseen olla siihen erikseen tarkoitettu veivi, veiville kaappi, kaapille paikka omakotitalossa? Voisiko vaelluksen taukotakki sopia myös kaupunkikäyttöön, kelpaisiko puinen makkaratikku ilman teleskooppia? Lahjaksi jotain järkevää ainaisen krääsän sijaan? En tosin tee hittoakaan sillä tiedolla että joulupukki on vienyt vuohen Kambodzaan, mutta timanttiset korvikset olivat kyllä kivat. Niitäkään ei tarvitse olla joka korvall...eikun hmm.

Äärilaitaan tavaramietinnät viedään dokumentissa Tavarataivas, jota on esitetty elokuvateattereissa ja sopivasti ennen aattoa televisiossakin. Dokumentin tekijä vie kaikki tavaransa vuodeksi varastoon, ei osta tilalle mitään ja antaa itselleen luvan hakea varastosta takaisin vain yhden tavaran päivässä. Ensimmäisen tavaran hakuun lähdetään melko vikkelästi talvikelissä munasillaan. Sen lisäksi että dokumentin idea on päätön ja toteutus hauska, pistää se kuitenkin ajattelemaan. Riittäisikö vähän vähempi?

Tavarataivas on katsottavissa Yle areenassa vielä 10 päivää. Klik.

Karpaloliköörin maistajaiset

26.12.2013

Karpaloprojekti etenee. Pari viikkoa sitten lisättiin sokerit ja siirrettiin litku jääkaappiin maustumaan. Sokerin määrä vedettiin hatusta, ts. googlen karpalolikööriohjeiden keskiarvona. Lopputulos selviää maistamalla. Otetaan lasten pupulusikka ja ryystetään varovasti. Hajusta meinaa lähteä taju, mutta maku on loistava!

Jaik.

Siihen nähden etten tykkää karpalon keräämisestä, karpalon mausta, viinasta enkä liiemmin sokerista, on karpalolikööri todella onnistunut! Ei ollenkaan kitkerä, eikä maistu viinalta. Karpalon maku on sopivasti pehmentynyt.



Joulupäivänä, kun satunnaisen pahan olon syyksi on paljastunut -3 ja +10 asteen välillä sahaava jääkaappi, ja koko jouluinen ruokavarasto on uusittu abc:ltä ja laitettu takaterassin tasaiseen jääkaappilämpötilaan, on sopiva hetki rentoutua lasillisen äärelle.

On muuten petollisen hyvää tavaraa.

Hik.

Hyvää joulua

24.12.2013

Oikein hyvää joulua kaikille !


Toivottaa Marika ylämäestä :)

Kiipeilyseinä rakentuu

21.12.2013

Kiipeilyseinän runko on suurilta linjoiltaan valmis. Vielä puuttuu vähän palkkikenkiä ja yhden pystyosuuden puut, mutta muuten runko on valmis. Melko murhaavahan tästä näpeille tulee, mutta se on sitten sellaista. Täytyy opetella kiipeemään.


Myh.

Myös seinän sopivuus sisustukseen on nytkähtänyt hieman eteenpäin. Iloisen kirjavasta väripaletista löytyi otteisiin sopivat värisävyt.

Tämä ei ole mustavalkokuva.


Ostoksilla

15.12.2013

Olkkarin tulevaan kiipeilyseinään piti löytää sisustukseen sopivia (mustia, harmaita, valkoisia) otteita. Homma meinasi mennä vaikeaksi, mutta sitten löytyi. Nyt niitä on sata.





Hihihi.

Pienet kuolemat kaukopartiohiihdosta

11.12.2013

Kaukopartiohiihto järjestetään vuosittain Utissa, Kouvolassa. Hiihdolla vaalitaan kaukopartioperinteitä hiihtämällä 75, 150, 225 tai 300 kilometrin matka eräsuksilla. Tämä kuulosti niin pöhköltä, että oli pakko mennä muutama vuosi sitten mukaan kokeilemaan kuinka ikävää hiihtämisestä voikaan tulla. Takana oli traumat hiihtämällä murtuneesta lonkasta, ja alla viimeisen seitsemän vuoden hiihtämättömyys. Lämmittelyksi sipaistiin viikon hiihtoreissu Kaldoaivilla ja siitä parin kuukauden tauon jälkeen kaukopartiohiihtoon 75 kilometrin pikamatkalle (kyllä, se on pikamatka). Kyseisenlainen valmistautuminen ei ole suositeltavaa yhtään kenellekään!

Tapahtuman henki on hyvä. Kiire ei ole, aikaa ei varsinaisesti oteta, kunhan vaan alittaa annetut rajat. 75 kilometrin osalta maksimiaika suoritteelle on 24 tuntia ja 300 kilometriin on käytettävissä 48 tuntia. Reissulla oli mukana neljä innokasta hiihtäjää, joista kolme suunnittelivat hiihtävänsä 150 kilometria. Reitit olivat 75 kilometrin mittaisia lenkkejä, jotka vaihtelevasti menivät joko umpimetsässä, hoidettuja latuja tai teitä pitkin. Tiellä hiihtäminen on siitä mukavaa, että sukset luistavat tasaisesti aivan joka suuntaan ja hiihto muistuttaa enemmän pystyjäkittämistä kuin sulavaa etenemistä. En varsinaisesti edes pidä hiihtämisestä.

Ensimmäiset 35km menivät suksilla suhteellisen mukavasti höpöttäen ja hiihdellen. Tykkylumen peittämät puut olivat erittäin kauniita, ja suorastaan vaativat sohaisua sauvalla. Jossain 35-40 kilometrin kohdalla tapahtui nuupahdus, jota pelkkä pähkinöiden mussuttaminen ei korjannut. Jälkikäteen on taas helppo analysoida syitä; liian vähäinen juominen ja liian vähäinen napostelu (puuttuneesta hiihtoharjoittelusta puhumattakaan!). Onneksi hiihtokaverilla oli mukana oiva energiapommi, josta liikeni myös tällaiselle amatöörille joka ei osannut itse varustautua. Paras buusteri on Fazerin valmis marjapiirakka! Siis sellainen kahden paketeissa myytävä herkku, jossa on kansi päällä ja sokerista marjatahnaa sisällä. Yksi piirakka naamaan ja taas suksi liikkuu. Ihan koko matkaa yhdellä piiraalla ei kuitenkaan jaksa, ja niinpä toisella ruokapaikalla oli tarkoitus tankata ruokaa ihan kunnolla. Yllätys oli melkoinen, kun kroppa ei halunnutkaan ottaa ruokaa vastaan, ei sitten yhtään. Pieni leivän närkintä ja lusikan pyörittely lautasella ei anna kovin suuresti energiaa. Vettä sentään meni runsaasti. Tauon jälkeen sukseen tuli kuitenkin vähän lisää vauhtia, mistä lie johtunut. Kyseessä saattoi myös olla mielikuvituslisävauhti, sillä todennäköisesti liikkuminen ei vaan sattunut enää niin paljon.. Loppumatkan liukastelu tiepohjalla ei ollut silti kovin mielekästä hommaa, enkä ole koskaan ikinä ollut yhtä onnellinen ABC:n näkemisestä! Siitä ei ollut enää kuin alamäki ja homma oli paketissa.

Naisten puolella suihkussa oli pimeää ja satunnaisesti myös miehiä. Onneksi kaveriporukasta yksi suostui ovimieheksi, jotta sai peseytyä rauhassa. Oma tavoite oli tosiaan saavutettu, mutta entäs pojat? Kolmesta kaksi jatkoi toiselle lenkille, yksi jätti leikin kesken. Toisen lenkin tunnelmat kiteytyivät kuulemma munkkikahvien ohella tasatyöntöihin, joilla edetään sitten kun jalat ovat niin muussina ettei niiden voimalla enää suksi liiku. Se jäi epäselväksi tulivatko pojat tasatyönnöin viimeiset 15 vai 50 kilometria..

Tasatyönnön kaltaista etenemistä, pök pök.

Täällä on kuulunut vähän sellaista huhua, että mitalin kirkastus voisi jossain vaiheessa olla tarpeellista. Mulle jäi käteen pronssinen mitali (75km alle 24h) ja pojille hopeinen (150km alle 48h). Mitalin kirkastukseen mun pitäisi siis hiihtää joko 150km (hahha ha) tai 75km alle 12 tunnin (just joo). Lisävänkää tässä aiheuttaa se, että ilmoitin aikanaan ukon vaarojen maratonille kysymättä siltä, ja kosto on kuulemma suloinen....

Operaatio Lumikammi

8.12.2013

Lumikammin tekoa jokaisen ulkoilmaihmisen pitäisi ehdottomasti kokeilla. Nyt kun meillekin on tullut jokunen sentti lunta, etupihalla lapio viuhuu kaikki illat ja jos minkälaista luolaa ja tunnelia syntyy kuin itsestään. Oikean lumimajoitteen tekeminen vaatii kuitenkin hieman enemmän lunta ja ripauksen etukäteissuunnittelua. Kokeiltiin hommaa ensimmäisen kerran pari vuotta sitten, ja varmuuden vuoksi päädyttiin tekemään majoja kaksin kappalein.

Ensin kasataan lunta. Mitä puuterimpi sen parempi. Valmis kovettunut kasa ei ole sovelias, vaan lumikasa täytyy lapioida itse. Lumen määrä riippuu siitä, tehdäänkö kerralla hyvä lumikammi vai onko kaivuuintoa toiselle -sille jossa tila oikesti riittää. Lumikasaan tökitään ulkopuolelta tikkuja helpottamaan oikean lumimäärän arviointia kaivuuhommien aikana.

Kammi yksi, mahtuuko? Ei toki.

Kasataan lumet kammiin kaksi ja odotellaan kasan kovettumista ruokaillen.

Kaivaa kaivaa!

Helpoiten kaivaminen käy siten, että yksi kaivaa lunta sisällä ja lappaa lumet oviaukkoon, josta ulkopuolella oleva lapioi ne eteenpäin. Oviaukon tulee olla oleskelualueita matalammalla. Tähän kammiin kaivettiin makuutilat kolmelle sekä pöytätaso yön happimittarille, kynttilälle.


Joko nyt?

Hienosäätöä vielä ja johan mahtuu!

Kammin lämpötila on muutamia miinusasteita riippumatta siitä millainen törkypakkanen ulkona paukkuu. Kyseisenä yönä oli tavallinen -10 asteen tuntumassa oleva talvikeli. Kammissa sisällä tarkenee siis kohtalaisella makuupussilla, eikä superpaksua untuvaa tarvita. Ipanalle laitettiin makuualusta ja lampaantalja sekä kaksi ohutta makuupussia. Sisimpänä oli lasten pussi ja uloimpana ohuen ohut aikuisten kesäpussi. Vaatteina ohut villakerrasto ja paksu pipo.

Valmiina unille, nalle tiukasti mukana pussissa.

Hyvää huomenta! Aarvatkaa oliko mulla kivaa?

Ohjeet kammin tekoon löytyvät esimerkiksi täältä.

Piparkakkutalo

5.12.2013

Piparkakkutalo kuuluu oikeutetusti joulun perinteisiin. Normaali talon muotoinen talo on toki perinteinen ja kaunis, mutta lievästi tylsä. Parina edeltävänä jouluna ollaankin askarreltu piparilaavu halkovajoineen, kivineen ja nuotioineen.



Tälle vuodelle pitää keksiä taas jotain uutta ja jännää. Suunnitelmat ovat hautumassa..

Kaamoshetta

2.12.2013

Kaamosvaelluksissa on suositeltavaa pitää välivuosia. Tauon aikana ehtii unohtaa kuinka pimeetä ja pöhköä se koko homma onkaan. Päädyttiin jostain käsittämättömästä syystä kuitenkin tekemään peräkkäisinä vuosina pienet kaamosvaellukset. Tällä kertaa valittiin kohteeksi suosittu vaellusreitti Hetta-Pallas, Pyhäkeron kiertäminen tai mikä tahansa lyhyempi lenkki Hetan maastossa. Melko avoimet suunnitelmat siis. Hetta-Pallas on niin kansoitettu että joku on varmasti hiihdellyt siellä sesongin ulkopuolellakin, hiljaisempaan aikaan? Latua ei ole, mutta joku ura sentään, eikö vaan? Jossakin netin syövereissä väitettiin uran Sioskurulle avattavan kunhan lunta on sopivasti. Vaikutti olevan.

Nokka kohti Hettaa. Kemin kohdalla auto ilmoitti ettei pidä olosuhteista.


23.12 pyhäpäivänä, -30astetta. AUton kojetaulu alkaa muistuttaa joulukuusta.

Näky ei ollut jossakin Kemin takahikiällä kovinkaan miellyttävä. Pieni soittelu ja googlettelu kuitenkin paljasti että Subaru ei ehkä vaan tykkää pakkasesta. Epäilevin mielin matka kuitenkin jatkui ja valot aikanaan sammuivat. Kuulemani mukaan eräässäkin autossa palaa moottorivalo koko ajan, ja se on vain auton tapa ilmoittaa moottorin olevan olemassa. Pettämätön logiikka.

Alkupisteeksi Hetassa valittiin Hetan Majatalo, kenties siitä syystä ettei paljon muuta tainnut olla auki. Palvelu oli ystävällistä, huone parvineen erityisesti tytön mieleen ja vieraina pääasiassa brittituristeja. Noh, eikai se haittaa, mahtuuhan niitä. Pakkasta oli kahden- ja kolmenkympin välillä ja turistipoloiset näyttivät melko viluisilta. Brittituristien juostessa toppatakeissaan aamupalalle 10 metrin matkan, löntystettiin itse hidastetun rauhallisesti paikalle pelkissä sisävaatteissa. Kiusa se on pienikin kiusa -ja ehdottoman oikeutettu vastineeksi siitä että majatalo tarjosi lounaalla fish&shipsejä ja aamupalalla papuja. Ihanan englantilaista.

Auto kuulemma mahtui olemaan pihalla parkissa, joten hyvin nukutun yön jälkeen pakkailtiin kamat ja lähdettiin hiihtämään.

Pelkkä odottelu on viileetä puuhaa.


Vastarannalla piti olla kota tai vastaava, muttei sellaista missään nähty. Myöhemmin kuultiin että se oli palanut, ilmankos ei sitä löydettykään. Lähtöpaikka löytyi kuitenkin helposti, ja siitä lähti useita risteäviä kelkkauria. Mikähän näistä mahdollisesti menee tuvalle, kun ristiviittojen suuntaan ei mene yhtäkään uraa? Noh, seurataan jotain niistä ja sovelletaan matkalla!

..soveltaamaan myös jouduttiin, sillä valittu ura lähti hetken päästä liikaa tuvasta sivuun. Korjattiin reittiä ensin yhdestä risteyksestä enemmän tupaa kohti ja toisessa lähdettiin suolle jonkun vanhaa umpihankiuraa pitkin. Tämä hiihtäjä oli pienen matkan päästä jättänyt leikin kesken, joten jatkettiin matkaa umpisessa tuvalle.


Viluinen tupa.


Ahkiot parkkiin ja sisälle!

Tupa olikin melkoisen jäässä. Sisä- ja ulkolämpötilojen ero ei ollut kummoinen, joten alettiin lämmittämään tulisijaa. Avonaisen makkaranpaistotulisijan lämmittely on tosin vähän masentavaa hommaa, kivipaasi kun ei tunnu sulavan sitten millään! Takka varasi erittäin hyvin kylmää. Se ei haittaa, meillä on paljon villaa ja untuvaa. Vietettiin tuvalla yö.

Ajanvietettä tuvalla.

Seuraavana aamuna lähdettiin tarpomaan kohti Sioskurun tupaa. Suomen suosituimmalla vaellusreitillä oli tarjota meille vain lumeen hautautunut moottorikelkkaura, kunnes sekin loppui. Matka jatkui pelkkänä upottavana umpisena. Kotopuolessa oltiin järkeilty että siellä on varmasti jo joku mennyt, yksi edes, lunta riittää, suosittu reitti. Vielä Hetan Majatalollakin sanottiin että moottorikelkkaura varmaan on, mutta latuja ei. Latuja ei toki tarvittukaan, mutta edes joku vanha kelkkauran pohja olisi ollut jees. Aikamme tarvottiin kahden ahkion voimin umpisessa ja tarkkailtiin kulkemiseen kuluvaa aikaa. Hidasta, hidasta oli. Meillä oli toki myös teltta ja kaikki muut hankimajoittumiseen tarvittavat tavarat mukana, mutta jotenkin ajatus telttayöpymisistä ei houkutellut yhtään. Ne on toisia reissuja ne, ja telttailuvälineet oli nyt mukana vain varotoimenpiteenä. Pienen pohdinnan jälkeen päädyttiin yksinkertaisesti kääntymään takaisin. Aikaa meni kahdella ladunavaajalla umpihangessa aivan liian paljon. Vanhalla kelkkauralla aika olisi ollut siedettävä, ja sitä se olikin osan matkaa. Kyllä ketutti kääntyä takaisin, mutta joskus se on vaan sellasta.

Palattiin Pyhäkeron tuvalle, ja kylläpä olikin helppoa hiihtää itse tehtyä valmista latua pitkin! Oltiin vielä toinen yö samalla tuvalla miettimässä mitä seuraavaksi tehtäisiin. Joku toinen  lenkki jossain muualla, missä? Meidän jälkeen samana iltana Sioskurulle lähti pariskunta, ja hetken jopa mietittiin uutta yritystä. Päädyttiin kuitenkin tekemään reissusta tynkä, ja palata seuraavana päivänä takaisin Hettaan. Hetalla on selvästi jotain mua vastaan. Ilta lämmiteltiin taas tupaa ja saatiin sinne melkein jo plusasteitakin. Melkein. Puumenekistä jäi vähän huono omatunto, kalvaa vieläkin.

Seuraavana aamuna pakkasta oli rapsakat -25 astetta. Otettiin kotoa likalle mukaan lasit, joiden tarkoitus oli pitää viima pois naamalta. Paikallisessa intersportissa sain hieman kummeksuvia katseita kun kyselin myrskymaskeja 6-vuotiaalle. Riittävän isot laskettelulasit toimivat tähän tarkoitukseen lähes yhtä hyvin ja pienemmällä rahalla. Itselläni on kokemusta laskettelulasien käytöstä myrskymaskin korvikkeena Norjasta, Jotunheimenistä. Lasit pitävät viiman pois silmistä, joten ei tule kyyneliä eikä naama jäädy. Lisäksi sopivan isot lasit tulevat kivasti nenälle ja auttavat myrskytuulessa hengittämään. Myös lapselle lasit toimivat tähän tarkoitukseen oikein hyvin ja ipana piti niitä mielellään. Matka Pyhäkerolta Hettaan sujui nopeasti latu-uraa pitkin. Matkasta puolet 6-vuotias lapsi hiihti itse. Tapana näköjään on hiihtää täysiä niin pitkään kunnes ei enää jaksa. ..yhtään.

Villaa, untuvaa, laskettelulasit ja nalle.


Jeeeee tumps.



Pakkasta -30 astetta. Onko kylmä? Ei, mutta suklaa on vähän jäässä.



Pakkanen alkoi kovasti kiristymään, ja Ounasjärveltä löytyi tuulikin. Maisema oli erittäin kaunis kirkkaine taivaineen ja kuutamoineen. Pakkasta oli -30 astetta, eikä kamera enää halunnut olla yhteistyökykyinen.. Järvellä brittituristit huristivat meistä kelkoilla ohi ja Majatalolla katsoivat vähän kieroon kun tyttö kömpi pois ahkiostaan.

Hullut suomalaiset.
by mlekoshi