Saariselän latukaamos

15.11.2013

Tässä on jotenkin käynyt niin, että meillä asuu kaksi lasta. Omat harrastukset on mitä on, eikä niitä huvita lopettaa siihen että joku rääpäle liittyy porukkaan. Rääpäleen kanssa ei voi ihan kaikkea samaa tehdä, mutta jotain kuitenkin. Niin kauan kuin rääpäle ei itse osaa reissuja protestoida, kulkekoot mukana. Reissut on mua varten, mutta miten pienen lapsen voi järkevästi ottaa mukaan talvivaellukselle?  Päätettiin ottaa selvää ja aloittaa kevyesti.

Suunnitelmissa oli helppo ahkioreissu jonnekin tasaisen maaston, kämppien ja huollettujen latujen maisemiin parhaimpaan kaamosaikaan, joulu-tammikuun vaihteeseen. Reissuun oli lähdössä kaksi aikuista ja yksi kaamosvaelluksen ensikertalainen, 5-vuotias ipana. Etukäteisselvittelyt rajasivat alueeksi UKK-puiston ja Saariselän maastot. Kohtalaisen tasaista, latua löytyy, matkat lyhyehköjä, pois pääsee nopeasti. Jos lapsi ei viihdy tai sairastuu, nopea exit on plussaa. Myöhemmin huomattiin että Saariselän latutiedotuksessa olisi ollut parantamisen varaa. Etukäteen kerrottiin että latua on jo reilusti ja lisää tulee joka päivä. Mihinkään umpiseen ei kahdella ladunavaajalla oikein viitsi lähteä, tulee nimittäin etenemisestä melkoisen hidasta. Höpönpöpöt siellä mitään kummoisia latuja ollut, joku pieni lenkki vaan. Siis kyllä on mennyt jakeluun ettei vuodenvaihde ole kaikista vilkkain aika eikä sesonkikahviloista saa pullaa, ja jos lunta ei ole riittävästi niin ei ole toki latujakaan. Latusuksella ei taasen umpihangessa tee mitään, kokeiltu on (siis pakkohan se on jokaisen itse kokeilla!). Tehtiin sitten vähän lyhyempi reissu vaikka menohaluja olisikin ollut. Saatiin tästä parin yön reissu kuitenkin.

Retki oli lyhenneestä matkasta huolimatta oikein hyvä. Lähtötilanne kotona 29.12 kello 05.19: sysimustaa, lämpötila +7 astetta. Ei hyvää päivää, äkkiä pois täältä!



Tultiin Saariselän lähtöportille valon kannalta melko myöhään. Niinpä ensimmäinen etappi oli muutaman kilometrin päässä oleva kota. Kodalla ei, yllätys yllätys, ollut ketään, joten saatiin opetella bensakeittimellä liekitystä aivan omissa oloissamme. Penkeillä mahtui hyvin nukkumaan. Aamulla herättiin hillittömään meteliin. Kah, latukonehan se siinä! Pian sen jälkeen saapui ensimmäinen hiihtäjä. Likka veteli aamupalansa vauhdilla ja odotteli meitä hitaita pakkaajia ulkosalla eestaas latua pitkin hiihdellen. Hetken päästä likka ilmoitti että hiihtäjä otti hänestä lähtiessään kuvan. Kenen lie albumeihin päätyi pieni kaamosvaeltaja?

Matka jatkui seuraavalle tuvalle. Etukäteen oli taas suuri mysteeri miten lapsi viihtyy ahkiossa, paljonko se hiihtää, onko matkanteko pelkkää huutoa ja kiukkua? Ennakko-odotukset ylittyivät positiivisesti, sillä ipana hiihti ihan hyviä matkoja, ja kun ei hiihtänyt, tapitti nätisti ahkiossa. Välillä sieltä huudeltiin lisää vauhtia ja natkutettiin kun vetäjä ei vaan jaksa eikä kykene kovempaan. Alamäessä rätkätys oli melkoinen! Välillä ahkiosta kuului tuhinaa, mutta nukkuminen on kiistetty jyrkästi. (Kokeilkaapa muuten itse; rakennetaan ahkioon makuualustoilla ja lampaan karvalla vuorattu pesä, mennään siihen sykkyrälle, untuvapussi päälle ja kaveri vetää pulkkaa. Kyllä nukuttaa!)

Itse rentoudun luonnossa hyvin helposti. Stressi katoaa, mieli on hyvä, voi vain katsella ja nautiskella. Toki välillä ottaa kupoliin rankastikin, varsinkin jos päivän suklaavaahtokarkkiannos on jäänyt vähän vajaaksi ja taivaalta tulee vaakatasossa räntää eikä tarjolla ole kuin ylämäkiä. Lopulta leirissä tai tuvalla päivä aina kääntyy paremmaksi ja viimeistään iltanapsun kohdalla ei ole huolen häivää. Tämä sama ilmiö näyttää pätevän myös lapseen. Päivällä sukset voi hetkellisesti olla yhtä solmussa kuin kotikontujen laduillakin, mutta huolet ja murheet unohtuvat nopeasti. Kiukkua ja huutoa on selvästi vähemmän kuin kotona, ja hymyä ja kaukaisuuteen tuijottelua vastaavasti enemmän. Vaikka meillä ulkoillaan kotioloissakin paljon, metsäreissujen runsas ja reipas ulkoilu takaa hyvät unet. Hyvät unet taasen tuovat mukanaan mukavan päivän..

Välillä ei jaksa hiihtää.

Kukkuu!

Välillä paikka luovutetaan nallelle, ja sitten mennään.

Tulkaa jo !

Matka jatkui kodalta lounastuvalle. Siellä oli jo muitakin, päiväretkeilijöitä tosin, mutta suuresta ruuhkasta ei kuitenkaan voi puhua. Meillä oli yöpymiseen tavoitteena tupa, jonne ei sitten kuitenkaan mennyt latua. Otettiin uukkarit ja palattiin matkan varrella olleelle edeltävälle tuvalle, joka tosin oli tarkoitettu lähinnä päivätuvaksi. Koska kello oli jo paljon eikä latuja ennakkotiedoista poiketen ollut riittävästi, päädyttiin röyhkeästi nukkumaan päivätuvassa. Leveillä penkeillä oli hyvin tilaa nukkua.


Pikkukämppä.

Virtaa, sulaa.

On hyvää.

Hyvää uutta vuotta !

Mitään suurta erämaaseikkailua tästä ei tullut, mutta ihan kelpo kaamosreissu 5-vuotiaalle tytölle ja vähän laiskalle äidille. Jälkikäteen mietittynä tämä oli tosiaan aivan hyvä ja riittävä aloitus. Kolme päivää ulkosalla on tuon ikäiselle kuitenkin pitkä aika, vaikka turnausväsymystä ei kuitenkaan näyttänyt olevan. Itse vaan tuppaa suunnittelemaan aina minimissään viiden päivän reissuja kun kerran sinne asti ajetaan. Nyt ehdittiin sitten köllimään hotellissa ja katsastamaan Ranuan elukatkin huolella. Saukkovisiitti on tainnut muodostua odotetuksi vakioksi jokaisella lapinreissulla!

4 kommenttia :

  1. Vielä kun kertoisit kaikki virheet ja mokailut niin ei tarvis meidän muiden tehdä niitä heti seuraavana perässä:) Paljonko teillä jaksoi lapsi hiihtää? Jos vaikka kuvittelis, että sais tuon 6 vuotiaan (joka ei oo kyllä hiihtäny kymmentä metriäkään) mukaan vastaavanlaiselle reissulle...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. 5-vuotiaana likka hiihti 1-2 kilometrin matkoja. 6-vuotiaana meni hiihtäen nelisen kilsaa putkeen (-25asteen pakkasessa) ja toisina päivinä hiihtomatka saattoi jäädä 200 metriin. Jos ei huvita, en pakota. Päivittäinen vaihtelu on siis aika suurta. Hiihtotyyli leidillä näyttää olevan kaikki tai ei mitään, eli hiihdellään hyvää vauhtia kunnes ei jaksa enää yhtään. 6-vuotiaana likan hiihtovauhti oli melkein sama kuin ahkiovauhti, eli se että tyttö hiihtää, ei hidasta matkantekoa kovinkaan paljoa. Ahkioon-ladulle -pumppaus toki vie aikaa.

      7-vuotiaana Hetassa kesällä tyttö käveli ensimmäisenä päivänä noin 7km tasamaata, toisena 8km mäkistä maastoa, kolmantena 12km tasaista josta viimeinen 9km ilman mitään taukoa. Tuo 8km mäkinen päivä oli aika tiukka, ja tosiaan jälkikäteen likka sanoikin ettei tykkää ylämäistä.

      Mokailuihin palaan erillisen postauksen muodossa.

      Mä en näe mitään syytä miksei lasta voisi ottaa talvireissuille mukaan. Tosin olen melko varma että tunnen lapseni hyvin, ja se lähtee reissuille aina omasta halustaan ja mielellään. Muiden lapsisista en sitten tiedä yhtikäs mitään :D

      Poista
    2. Kiitos vastauksesta! Kunhan tässä lumet sataa(?) niin hommataan likalle sukset ja katsotaan tuleeko siitä mitään:) Kyllä kait lapset mukaan saa kun vetelee oikeista naruista, meillä(kin) muunmuassa puree eväät ja geokätköily...

      Poista
    3. Hyvä siitä tulee.

      Poista

by mlekoshi