Repovesi sen seitsemäntoista kertaa

30.7.2013

Repovesi. Se on vähän niinkuin oma takapiha. Repovesi on nähty viimeisen viidentoista vuoden aikana niin talvella, keväällä, kesällä kuin syksylläkin. Eniten pidin Repovedestä silloin kun siellä oli vielä hiljaisempaa, kapeammat polut, eikä kovin moni kantanut sinne prisman muovikassissa kaljaa pullotolkulla, saati pystyttänyt telttaa rakennetun keittokatoksen alle. Ehkä se kaljan kantaminen ei kuitenkaan ole se ongelma vaan lieveilmiöt joita siitä aiheutuu, sillä jokainen toki kantakoon reissuillaan mitä haluaa ihan sillä tyylillä kun huvittaa.

Kyllä tähänkin pari killutinta vielä menisi ?

Ehkä ongelma on ennemminkin se lähtevän metelin määrä ja yleiset käytöstavat. Jos eräälläkin reissulla viereen parkkeerannut porukka olisi siemaillut oluensa vähän hiljempaa, ei mulla olisi ollut mitään ongelmaa heidän suhteensa. Onneksi lapsi jo metelin alkaessa nukkui, sillä itse sain nukuttua vasta aamuviideltä kun meteli hiljeni. Toisaalta jos ipana olisi vielä ollut hereillä, oltaisiin suosiolla lähdetty jonnekin hitulaan siitä vierestä. Eikä ollut edes kyseessä lämmin kesälauantai, vaan ihan arki-ilta ja hieman sateinen päivä. Lauantaisin ymmärrän kyllä itsekin leiriytyä muualla jos kaipaan rauhallisuutta..

Repovedessä on paljon hyvää. Maisemat ovat kauniit, rengasreittejä on mahdollista tehdä useampiakin, aloituspaikoissa on valinnanvaraa ja tiettyyn aikaan vuodesta joissakin kohdissa puistoa on ihan rauhallistakin. Olhava on varmasti hyvä kiipeilypaikka, mutta mun makuun sielläkin on liikaa (viisastelevaa) jengiä. Nykyään käytän Repovettä lähinnä maastojuoksulenkkeihin, ja siihen tarkoitukseen paikka sopiikin täydellisesti. Hiljaisimmilla polkuosuuksilla on vielä kivikkoa ja juurakkoa, ylämäkijuoksuun löytyy parikin hyvää paikkaa ja mikäli haluaa välillä vaihtaa hiekkatielle, sekin onnistuu lennosta aika hyvin.

Repovedellä on myös totutettu ipanoita retkeilyyn pikkupakkasella ja käyty miehen kanssa nopeilla päänlatausreissuilla tammikuussa (auto parkkiin, kahlaus lähimmälle laavulle, ruoka tulille, katsellaan untuvapussista tähtitaivasta, juodaan punaviiniä). On hiljaista. Laavulla saa nukkua ihan rauhassa, mitä nyt joku kerran ajoi mönkkärillä viereen, pyyteli kovasti anteeksi ja liukeni paikalta. Jostain syystä hankalimmat nuotiopuut löytyvät muuten Olhavalta. Märkää pyörylää on sattunut eteen ihan aina. Taistele siinä sitten pihviesi puolesta.



Perusjuttuja; Lapinsalmen riippusilta.

Loistavia maisemia on tarjolla monessakin paikassa.








Pieni vesistönylitys Pitkälammivuorella.


Joku asuu täällä.


Kohtalaisen hiljainen laavu.


Tsuibaduiba, osaatsä uida.. ?


..pysytsä pinnalla ?

Itse en ole koskaan kiivennyt Olhavalla. Omat kiipeilyt rajoittuu aika suppeasti joko sisäseinään, jääkiipeilyyn tai satunnaiseen via ferrata -tyyppiseen kävelykiipeilyyn ulkomailla. En koe olevani kiipeilijä, en vaeltaja, juoksija, hiihtäjä enkä oikeastaan mikään muukaan kategorisoitu tyyppi. Harrastuksiin kuuluu kyllä kaikkea mainittua ja yllytyshulluna lähden mukaan kaikenlaiseen typerään, mutten ole erityisen hyvä yhtään missään. Parhaimmillani olen perässäkävelyssä. Aina on ollut kivaa, paitsi Sarekissa. ;)

Repovesi taasen on parhaimmillaan silloin, kun luonto tarjoaa tätä:




Pakkaamisen sietämätön vaikeus

29.7.2013

Olen viime hetken pakkaaja. Pahinta laatua. Jos reissuun on lähtö aamulla viideltä, sullon vielä puoliltaöin viimeisiä kamoja rinkkaan. Tällä kertaa auto starttaa illalla kuudelta, ja ajattelin olla nerokas ja välttää pakkauspaniikin. Kyse ei ole siitä etteikö olisi pieniä yksityiskohtia lukuunottamatta tiedossa mitä tavaraa mukaan otetaan, vaan siitä että pakkailu on aika ikävää touhua. Sitä tulee välttää viimeiseen asti. Isot linjat on helppoja. Kaivetaan vaatehuoneesta teltta, makuupussit, alustat ja ruokailutarvikkeet. Sitten alkaa osuus Sälä. Voihan ahdistus.

Mitä kaikkea sinne muka pitikään pakata? Onneksi on hyvin tehty exceltaulukko! Lusikka, muki, lautasmuki, omat kamat on melko selvät mutta tytölle on vaikea valita. Suuria, suuria päätöksiä kuulkaas! Etsitään housut, mutta hittolainen nehän pitää vielä vahata, ääk. Alan ymmärtää mihin se aika aina hupenee. Haalitaan kaapista paidat ja kerrastot, mutta mitähän säätä se oikeastaan lupaakaan? Viime vuonna juhannuksen jälkeen oltiin Pienellä Karhunkierroksella, jossa välillä oli +20 asteen t-paitakeli ja Rukan päiväretkillä satoi maahan lunta lämpötilan ollessa aamulla +0. Ehkä otan taaskin mukaan saman setin kuin aina ennenkin... Hitot säätiedotteista. Ainakaan en aio palella.

Luulin tuossa joitakin viikkoja sitten tehneeni hyvänkin valinnan ostamalla icebreakerin villaisen erittäin ohuen t-paidan. Jo kertaalleen saman syyn takia vaihtamani paita meni viikko sitten uudestaan reklamaationa takaisin Partioaittaan. Paidan toinen sauma kiersi kahden-kolmen päivän pitämisen jälkeen ihan reilusti vatsan puolelle. Puhelimitse mulle ystävällisesti kerrottiin että toisen sauman kiertäminen on ominaisuus, ei vika. Whaat ?! En mä halua paitaa jonka "ominaisuus" on se että saumat eivät pysy käytössä lähellekään siinä muodossa jossa ne oli ostettaessa. Se on vika, se. Ymmärtäisin jos kyseessä olisi joku henkkamaukan viiden euron tekokuitupaita jotka on halvalla tehty ja leikattu miten sattuu, mutta icebreakerit on kuitenkin aika arvokkaita. Lopputulos on se että mulle lähetetään paidan arvoinen lahjakortti kauppaan jossa käyminen vaatii yhteensä 420km ajamisen. Noooh, ehkä sinne suunnalle tulee sitten muuta asiaa... Mutta edelleenkään mulla ei ole tälle reissulle hyvää paitaa. Icebreakeria on jo aika paljon kaapissa, mutta nyt tuli kyllä pettymys. Pyh.

Kamakaaos näyttää nyt tältä:


Ehkä tämä tästä vielä selkiytyy? Ainiin, kaikki ruuatkaan eivät vielä ole pusseissaan. Olikohan jostain vielä jauhelihakin kuivaamatta ..?

Ja psst! Siinä on kahden tavarat, yksi rinkka. Ugh.

Herajärven kierros juosten aka Vaarojen maraton

28.7.2013

Tämän vuoden osallistuminen Vaarojen maratonille ei ole enää mahdollista, sillä paikat ovat täynnä. Onneksi. Yhtenä vuonna lenkki tuli kuitenkin juostua. Tuo kyseinen pätkä oli ollut mielessä jo useamman vuoden, mutta aina jollakin tekosyyllä olin onnistunut luistamaan siitä. Eräänä vuonna piti ilmoittautua sinne ennen vaellusreissua mutta kiireessä unohtui, ja kun päästiin takaisin Suomeen, oli osallistujamäärä täynnä. Sitä edeltävänä kesänä oli mukamas liian kuuma treenata, kun viikkotolkulla piti lämpöä +30asteessa. Sitä ennen ei ollut juoksukaveria. Seliseli. Lopulta oli pakko ilmoittautua sinne ajoissa jottei taas löytyisi tekosyitä. Jälkikäteen muistin mainita miehellekin että ainiin, ilmoitin myös sut joten alahan treenata..

Vaarojen maraton noudattaa pääpiirteissään herajärven kierros-retkeilyreittiä. Kyseessä on siis maastomaraton metsässä, poluilla, kolin vaaroilla. Tämä maratonin ominaispiirteisiin kuuluu teknisyys ja rankkuus. Selvemmin ilmaistuna teknisyys tarkoittaa kivikkoista, juurakkoista ja soista maastoa. Rankkuus sitä että ylämäkiä on paljon, ja kivikkoinen ja soinen maa on raskas juosta. Esimerkiksi maratonin viimeinen kaksi kilometriä on jyrkkää ylämäkeä. Sitä ennen on toki muutama muukin ylämäki - ja alamäki. Viime vuonna järjästäjä varoitteli maaston olevan erityisen kosteaa = rankkaa siksi, että koko kesän oli satanut vettä. Kenkien ja sukkien lisäksi myös lahkeet rapaantuvat. Eikös tämä kuulostakin mitä parhaimmalta ensimaratonilta?

Rapaa todellakin oli! Oli kivikkoista polkua, oli juurakkoista polkua, oli pitkospuuta ja vähän hiekkatietä. Oli märkää suolöllöä ja joka suuntaan lipsuvaa savimönjää. Oli muutamia erilaisia vesistön ylityksiä, joista yksi vetolautalla tai soutuveneellä. Viimeisellä vesipisteellä jossain 32 kilometrin kohdalla juomareppua täyttäessäni kaadoin vettä myös kenkään. Oli ylämäkiä, rankkoja ylämäkiä ja viimeisen kahden kilometrin loput-mehut-irti-ylämäki. Jonkinlaista energiavajetta oli kehittynyt, sillä snickersin mussutus oli aika raivokasta viimeisen ylämäkiosuuden alkaessa.

Tavoite ensimaratonilla oli päästä maaliin ja se tehtiin. Välissä ehdittiin katsella maisemia, jutella juoksukavereiden kanssa ja katsella vähän lisää maisemia. Saman vuoden juoksulenkkejä oli takana alle kymmenen joista maastojuoksuja pari, ja vaikutti siltä että enemmänkin olisi voinut juosta. Maraton on aina lokakuussa joten treenausaikaa samana vuonna kyllä on, melkein yhtä paljon kuin tekosyitä. Olin tyytyväinen päästessäni maaliin ja linkutin onnellisena kotiin.

Viime vuoden maratonista on hyvä pätkä täällä.

Jos intoa riittää, niin tarjolla on myös ultramatka 86km.


Matka alkaa viimeisessä lähdössä, sillä meillä ei ollut tavoiteaikaa.


Välillä katsellaan maisemia. Oli jonkinlainen nousu tässäkin.


Välillä mennään myös alas.


Rapaa riittää.



Ihan karsee rääkki! Ens vuonna uudestaan!

Tortillat

24.7.2013

Reissuilla tekee mieli aina kokeilla ruuan suhteen jotain uutta. Peruspadat ja makaroni-jauhelihamössöt ovat ihan hyviä nekin, mutta vaihtelu on se juttu.. Niinpä eräällä reissulla kokeiltiin miten tortillat taipuu reissuruuaksi. Arvion voi lukea naamasta alla olevasta kuvasta, ja tässä tulee ohje:

Tortillat (pakkaus 140g + letut)

Kahdelle, lounas

55g kuivattua jauhelihaa
30g kuivattuja papuja
18g kuivattua paprikaa
5g kuivattua sipulia
20g kuivattua ananasta
5g kuivattua tomaattipyrettä

Mausteita oman maun mukaan:
cayenne
mustapippuri
jauhelihamauste
pizzamauste

4 kpl pehmeitä tortilloja

Valmistus:
Liota kaikkia etukäteen. Laita kattilaan ja keitä kunnes ainekset ovat pehmeitä.

Annoskokoa suurentamalla tästä saa myös oivan päivällisen!

Laita vähän vähemmän vettä kuin kuvassa ;)

Sarek - Marika 1-0

22.7.2013

Sarekissa sataa aina. Siellä on märkää, pilvistä, suota, mäkiä.  Sumua, pilviä, sumupilviä, nollanäkyvyyttä, myrskyä. Ikäviä ylityksiä ja kylmää vettä. Mitä sitten, kaikki ne on jo koettu. Mennään sinne!

Reissu alkoi Suorvan padolta. Jätettiin auto siihen, mentiin bussilla Ritsemiin ja veneellä yli. Matkaa jatkettiin nopeasti noin 15km jotain ledeniä pitkin. Rinkka selässä oikein liidettiin, sillä oli siltaa ja pitkosta, kaikki herkut!

Iso vesi, iso silta.

Kolmen puiston kulma ja sormi.

Tästä alkaa varsinainen Sarek. Nukuttiin yö kolmen puiston risteyksessä, ja hyvinpä nukutti. Tässä kohtaa risteää siis Sarek, Padjelanta ja Stora Sjöfallet. Aamulla sää näytti mukavalta ja joku poluntapainenkin näytti alueelle lähtevän. Myöhemmin se hävisi.






Kartasta katsottuna Ruohtesvagge on kiva melko tasainen ränni, vähän nousua ja laskua, ei paljon. Ruotsalaisissa kartoissa käyräväli on kuitenkin ihanat 20m ja sen sisällä olevia nousuja ei lasketa? 10m ylös, 10m alas. 15m ylös ja 15m alas. Pari päivää sitä. Tasainen kiva ränni oli käytännössä paikoin suopohjainen tuulitunneli, ylös-alas pumppaava vastatuulijontka.


Tee sä ruokaa, mä syön sillä aikaa voita.

Ruissipsit on muuten voin syömiseen mitä mainioin työkalu. Otetaan yksi kuivattu leipänappi ja kauhotaan sillä voita. Makuyhdistelmä toimii ja voita menee riittävästi, jotta myös seuraavanakin päivänä kinttu liikkuu. Mulla ei ole kovin kummoista omaa rasvavarastoa käytettäväksi reissuilla.

Yksi yö oltiin siis Mikkastuganin nurkilla. Hetken aikaa mietittiin että missäs se stuga oikein onkaan, mutta ilmeisesti se on jonain vuonna palanut ja paikalla on vaan vessa ja onneton pikkumökki jossa on hätäpuhelin. Ohjeet puhelimen vieressä olivat aika lohduttavia. "Jos poliisi ei vastaa, kerro asiasi silti". Taustalla ovat kauniit lähes 2000m korkeat huiput jotka näkyisivät mikäli pilvet eivät roikkuisi tuhannessa metrissä.


Hätäpuhelin Mikkastuganilla.

Puro Mikkastuganin jälkeen.

Suokattila, jota vuorten välissä ei kuulu olla.

Ylityksiä oli useita. Osa niistä oli siedettäviä, osa enemmän tai vähemmän perseestä. Ylitysmahdollisuudet myös näyttivät kaukaa aina ihan hyviltä. "Eihän toi nyt oo paha!". Lähempi tarkastelu usein sekä syvensi että levensi puroa ja lisäsi virtaamaa. Lisäksi kivet jotenkin kummallisesti loittonenivat toisistaan tai päättivät alkaa pyörimään. Hmph.


Pieni kiva ylitys.


Mistähän kohtaa tästä mennään yli?

 Epätoivo meinasi jo iskeä..


Paras ylityskohta on siinä missä virta hajoaa kahdeksi erilliseksi puroksi. Sinne jäi rinkka.


..ja tässä lähdetään hakemaan sitä.

Ja sieltä tulee! Harmi ettei virtaus aivan täysin välity kuvista.


Suonperkele jossa menee tusina erilaisia puroja -osa kumpareen päällä ?


Kapea mutta yllättävän syvä puro.


Lits läts, koko matka.

Huvittaisiko pieni ylitys? No ei.

Minä ja rinkka jo paremmalla puolella, eikä kastunut varvaskaan.


Ja näin tulee vielä loput kamat.

 Viimeistään tässä kohtaa opin vihaamaan ylityksiä ja koko helvetin Sarekia. Oikeesti. Jos virtaama on aivan törkeä ja jääkylmää vettä on puoleen reiteen ja ylittäjä itse painaa melkein 50kg muttei ihan, ja selässä on noin 20 kiloinen rinkka, ei yhtälö ole kovin mukava. Rinkka poistamalla saadaan vähän järkeä tähän, mutta hyvin vähän. Lähtökohtaisesti kannan omat kamani ja on ihan turha yrittää hankkia ritaripisteitä yhtään mistään, mutta Sarekissa oma turvallisuus meni kyllä edelle. Tuolla vesi on vielä ihanaista jäätikön sameaa harmaata, liukkaalla ja kivisellä pohjalla toki, etkä yhtään näe mitä siellä pohjalla on vai onko sitä hemmetin pohjaa ollenkaan. Jos aiemmin luulin tietäväni jotain epätoivosta, olin väärässä. Tässä kohtaa sen syvin olemus todellakin löytyi. Sopivan, siis vähiten vittumaisen, ylityspaikan etsimiseen meni tunti. Yllä kuvassa paras löydetty kohta.

Kaikkihan sen nyt tietää että ylityssauvoista on paljon apua ja että housut kannattaa ottaa ihan suosiolla kokonaan pois, vaikka näyttäisikin siltä että pelkkä lahkeiden kääriminen riittää. Ei se riitä. Housujen kuivatus märässä kelissä vie muuten uskomattoman paljon aikaa, jos kuivuvat ollenkaan (ei kuivu ei).

Ylityksen jälkeen päästiin piakoin Stora Sjöfalletin puolelle ja päivä alkoi kääntyä myrskyksi. Hyvää telttapaikkaa ei ollut näkynyt muutamaan kilometriin eikä näyttänyt olevan tulossakaan, joten törkättiin teltta kunhan vaan jonnekin. Ympärillä oli lähestulkoon pelkkiä kiviä, joten kovin kranttu ei nousevan myrskyn edessä viitsinyt olla.

Kuvaaja ei ole vinossa. Teltta on.

Vietetään myrskypäivää... Kihlajaispäivää.

Viimeisen päivän maisemat koko päivältä. Näkyvyys: Huono.

Viimeinen kävelypäivä oli hyvin kivipitoinen. Pelkkää kivikkoa ja muutamia ylityksiä, joista osa siedettäviä ja osa vähän hanurista. Tähdättiin järvelle 642 josta piti olla kohtuullinen reitti takaisin Suorvaan. Voi olla että Njabbejåhkån ylitys olisi ollut helpompaa heti siinä järven nurkilla, sillä alempana se ei ainakaan helpottunut. Onko se helpompi ylityspaikka aina jossain muualla? Polkua kuitenkin kulkee jontkan vieressä aika paljon, joten ylityspaikkaa on etsinyt joku toinenkin. Yli päästiin ja sen jälkeen olikin pelkkää kivikkoa. Siis todella hidaskulkuista kivikkoa. Jos siellä oli helpompi reitti niin ei osuttu siihen. Samaa kiveä näytti olevan joka puolella. Väsymys teki tästä vielä vähän ikävämpää.

Tähän mennessä vastaan on tullut aina ajoittain ikäviä reissuja. Onhan se vähän tympeää kun on märkää ja kylmää ja vesisadetta ja nälkä, mutta ne kuuluu asiaan ja aina on reissun jälkeen ollut sellainen tunne että reissu oli hyvä ja tänne voisi vielä tulla uudestaan. Sarek oli kaikessa ikävyydessään sellainen persejontka etten sinne enää mene.


Reitti: Ritsem - Akkastugorna - Ruohtesvagge - Mikkastugan - Nienndo - Suorva

Kartta: Poltettu

Ruokahuollon perusteet

21.7.2013

Omilla reissuilla ruoka koostuu pääasiassa itse kuivatetuista aineista, joita tarpeen mukaan avustetaan valmiilla pussiruualla. Usein lounaalla on valmiskeitto höystettynä itse kuivatuilla aineksilla, mutta päivällisiä on jostain syystä helpompi valmistaa ilman eineksiä.

Aamupalalla on mysliä, muroja tai puuroa joiden kanssa tarjotaan kiisseliä. Lisänä leipää, voita ja metukkaa sekä valikoima teelaatuja. Vaikka kotosalla juonkin kahvia kolme-neljä kuppia päivässä, vaelluksilla en sitä kaipaa. Annoskoko mysleissä on noin 80g/naama ja muroissa 2,5dl. Puuroina käytetään joko Elovenan valmispusseja tai keitellään hiutaleista. Kiisselit tehdään kuivatuista marjoista itse. Valmiit kaupan kiisselipussit on toki helppoja, mutta mun makuun aivan liian makeita. Kiisselin tekeminen itse ei ole suuri vaiva mutta makuero on melkoinen. Aamupalalla tehdään lounas joko valmiiksi ruokatermariin (talvi) tai laitetaan liotusta vaativat ainekset likoamaan tuplaminigripiin (kesä).

Lounas on aina kevyempi. Pääsääntönä on, että lounaalla tarjotaan lihaa noin 100g per ruokailija, kun taasen päivällisellä lihaa on noin 200g per ruokailija. Kyseessä on siis tuorepaino, sillä kuivatun lihan paino vaihtelee lihalaaduittain. Lounaalla myös laitetaan päivällisen liha ja muut liotusta vaativat aineet likoamaan minigripiin. Päivällinen on aika tuhti, ja energian määrää on helppo muokata voilla tai öljyllä. Mun ruuissa hiilareita on ehkä totuttua vähemmän, ja lihaa ja kasviksia hieman enemmän.

Joskus päivällisen jälkeen on jälkiruokaa, joskus ei. Varsinaisia iltapaloja ei käytetä. Iltapalan virkaa toimittaa usein minttukaakao, tee tai muu juoma ja keksit.

Välipaloina menee pähkinöitä, suklaata, rusinoita, keksejä ja myslipatukoita mäestä riippuen. Mitä suurempi kulmakerroin, sitä enemmän naposteltavaa. Paras suoritus taisi olla Jotunheimenissä talvella, kun nollakelissä lumi pakkautui nousukarvan pohjaan sekä ylä- että alamäessä ja oli hieman raskasta. Mies huitaisi päivässä normaalien patukoiden ja pähkinöiden lisäksi levyllisen Maraboun Daimsuklaata, siis sitä ällömakeaa tavaraa jota ei voi kotioloissa edes syödä. Oli kuulemma hyvää.

Juomana reissuilla on vettä, dexalia ja punaviiniä. Mikäli reissataan lapsen kanssa, otan myös puolikkaan litran mehutiivistettä.

Ruuat pakkaan aina minigripeihin, lounaat pienempiin ja päivälliset isompiin. Esimerkiksi Chili Con Carnen pakkaan niin, että laitan isoon minigripiin kaikki ei-liotusta vaativat aineet sellaisenaan (riisi, linssit, tomaattipyre). Ison minigripin sisään laitan toisen minigripin jossa on liotettavat aineet erillään muista (jauheliha omanaan ja kasvikset omanaan). Kaikki liotusta vaativat voisi toki laittaa samaankin, mutta mikäli joku ruokaosa olisi jostain syystä pilaantunut, ei koko ruoka mene hukkaan. Lisäksi mausteet taittelen foliolituskaan. Ison pussin sisään sujautan lapun jossa on lueteltu kaikki tarvittavat aineet (tulostettavissa excelistä). Kuivatusvaiheessa siitä on helppo ruksata aineet jotka on jo pakattu. Kun ruokapussi on valmis, lappunen saa vielä ison ruksin kylkeensä. Näin jääkaapin reilusta kymmenestä ruokapussista on helppo havaita mitkä kaikki ovat jo valmiita ja mihin pussukkaan piti vielä lisätä jotakin. Mikäli maastossa ruoka kaipaa muutoksia, kirjoitan havainnot pussissa olevaan lappuun ja teen kotona tarvittavat korjaukset ohjeeseen.

Lounaat ja päivälliset pakkaan eri kokoisiin pusseihin. Lounaat pienempiin, päivälliset suurempiin. Tällä mielensävaihtajalla ei ole mahdollista pakata yhden päivän ruokia yhteen isoon pussiin, sillä päivän ruoka pitää pystyä valitsemaan fiiliksen mukaan.. Samalla voi myös valita energiamäärän, sillä osa ruuista on vähän raskaampia kuin toiset, tarkoituksella.


Chili con carnen ainekset ja pakkausta helpottava lappunen. Ruokamääriä on vähän muutettu, sillä seuraavaan reissuun lähtee myös 7v tyttönen.




Mausteet folioon.


..ja kaikki sujautettuna samaan pussiin.

Tällä pakkaustavalla tulee toki käytettyä aika paljon minigripejä. Ne eivät kuitenkaan paljoa likaannu ja reissun jälkeen voi halutessaan pusseja hieman huuhtaista ja käyttää uudelleen. Lisäksi liotuksessa auttaa kun pusseja on paljon, sillä liotan ruokia tuplaminigripissä. Ei ole vielä falskannut.

Pieni karhunkierros ja pistokokeita lähimaastoon

20.7.2013

Viime kesänä meidän perheen miehillä oli muita menoja ja naisväellä liiaksikin aikaa, joten päätettiin lähteä tytön kanssa kahdestaan reissuun. Aloitettiin hommat ohjatulla koskenlaskulla reitillä Jyrävä-Rajavyöhyke. Vaikka pääsääntöisesti olenkin allerginen opastoiminnalle, tämä reissu oli oikein mukava.

Kävelymarssi Jyrävälle ei ollut kovin pitkä. Siinä tarkastettiin varusteet vielä kerran ja istutettiin koko kööri veneeseen. Veneessä oli meidän lisäksi vanhempi pariskunta.


Vähän jänskättää ?

Suunta tuonne.


Ohitustilanne.

Viimeiset maisemat maalla ennen paluukyytiä. Liikkeessä ei voinut kuvata.

Koko reissuun meni yli neljä tuntia. Maisemat olivat upeat, ja Karhunkierroksella kolmeen kertaan käyneenä oli erittäin mukavaa nähdä maisemat myös toisesta vinkkelistä. Opas istutti tytön suoraan eteensä ja suurimpien tyrskyjen aikaan käkätys oli melkoinen! Loppuvaiheessa alkoi kyllä väsy jo vähän painaa, mutta se näkyi vain hieman hiljaisempana tyttönä. Paluumatkalla bussissa melkein jo nukutti.

Paluun jälkeen vaihdettiin lainakamat omiin ja käveltiin uudestaan Jyrävälle. Kello oli jo illan puolella, joten yövyttiin siinä. Reissu jatkui siis Pienenä Karhunkierroksena.


Seuraavan kerran tänne? Aallokkokoski.

Iltaruokaa Jyrävällä. Kuvaajana neiti 6v.


Vähän ruma rätti.

Loikoilua teltassa.

Seuraavana päivänä käveltiin vaihtelevassa kelissä Harrisuvantoon. Erityisesti riippusilta oli neidin mieleen, mutta hyttyset eivät niinkään. Laavulla nähtiin muitakin retkeilijöitä, joista jokunen uskaltautui kysymään kuinka reissaaminen lapsen kanssa onnistuu. Hyvin onnistuu, kaksi keksiä/kilometri.

Reissu jatkui kapuamisella Kallioportille. Hienot maisemat, ja likka jaksoi portaat hyvin! Tytöllä oli kannossa koko reissun ajan oma nallensa sekä lusikka, kuksa ja piirustusvihko. Loput oli mulla. Vaikka tuo nyt periaatteessa varmasti kantaisi jo enemmänkin, en tiedä onko sellaiselle kuitenkaan ihan vielä tarvetta. Kahden kamat menee ihan kohtuullisesti yhdellä aikuisella ja kävelyn on kuitenkin tarkoitus olla lapselle mukavaa, kevyttä ja miellyttävää. Toisaalta ipana selvästi haluaa kantaa vähän omia tavaroitaan. Se näyttää kuuluvan tähän retkeilyjuttuun. Jos missään vaiheessa kuuluu että reppu painaa, kiinnitän sen omaan rinkkaani keikkumaan. Tuo fjellun pikkureppu ei kyllä ole mikään kummoinen kannettava, ja ennen seuraavaa reissua täytyy katsoa tytölle vähän paremmilla kanto-ominaisuuksilla oleva reppu.

Jostain luin että lapsen kantamus saisi maksimissaan olla 15 % lapsen painosta. En nyt ole ihan kartalla siitä paljonko tuo on viimeaikoina syönyt, mutta kantolukema on jotain nelisen kiloa. Sillehän voi siis tyrkätä vaikka teltan ?


Lähdössä ylös.



Ruokatauko myllykoskella.

Pieni Karhunkierros köpötelty, sitten päiväreissuihin!


Päiväretki Kiutakönkäälle.


Ja Valtavaaralle.

Keli suosii!


Joku käkkänä.

Tuu jo!

Vielä kotona ennen lähtöä mietin mitähän se tirppana jaksaa ja montako päivää se viihtyy metsässä ja kivikkoisilla poluilla. Pieni Karhunkierros, ei ongelmaa. Keksejä silloin tällöin, ja piirustusvihkolle on jo teltassa ruokaa odotellessa kysyntää. Hyttyset oli riesana, sillä niitä oli PALJON. Valtavaaran ylämäkiä vähän mietin, mutta oikein hyvin meni nekin. Myslipatukka huipulla motivoi kummasti, ja alas tultiin jo juosten. Aina se jaksaa sitkeydellään yllättää! Tytöllehän tämä oli jo kolmas reissu Valtavaaralle. Ensimmäisestä reissusta en silloin aikanaan ollutkaan vielä tietoinen, ja toisella reissulla tyttö oli viitisen kuukautta. Joko voi sanoa että sillä on kokemusta?

Proudly designed by | mlekoshiPlayground |