Haaste

30.12.2013

Bongasin eräästä blogista haasteen. Haasteessa on tarkoitus olla retkellä kaksi yötä kuukaudessa, joka kuukausi. Ei mitään keskiarvoja, vaan kaksi yötä joka kuukausi. Helppo nakki, eikö ?

Jos katsellaan esimerkiksi edeltävää vuotta, tekosyitä löytyy. Suosikkeihini kuuluu talonrakennus, koska sillä voi välttää niin ruuanlaiton kuin nevö höörd -sukulaisen 70-vuotispäivätkin, eikä kukaan epäile mitään. Viikonloppuretkien sabotoijana taloprojekti on myös verraton. Lähteminen ja varsinkin yörojujen pakkaaminen on joskus niin kovin vaikeaa -varsinkin jos takana on pitkä viikko töitä ja talolla pitäisi tehdä vaikka jos mitä. Ukon suosikkitekosyihin lukeutuu myös "siellä on pimeetä". Ostin juuri yhden ylimääräisen Led Lenserin, 220 lumenia. Ei vaikutusta.

Hyvin nukutti, ja aamukin oli verrattain loistava. Tee oli lämmintä eikä leipä ollut jäässä.


Jos lupaan näin julkisesti viettää retkellä kaksi yötä kuukaudessa, toimiikohan se riittävänä tekosyyn tappajana?

Lastensynttärit ilman hermoromahdusta

28.12.2013

Lasten kaverisynttärit on asia, jota ainakin jokunen vanhempi odottaa kauhulla. Lapset ovat joidenkin mielestä hyvinkin ihania. Mun mielestä ei, ainakaan suurempina kertyminä pienessä tilassa.
Kun muutama vuosi sitten alkoi päiväkodilla tipahdella kaverisynttärikutsuja, omatkin ipanat osasivat alkaa niitä toivoa. Vapaaehtoisesti täällä ei moista melutapahtumaa lapsille tarjota, vaan sitä pitää osata itse pyytää. Muutamista synttäreistä lapsia hakiessa isäntäväki on ollut hyvin helpottuneen oloista kun kiljuva kakaralauma on poistunut terrorisoimasta koko mökkiä.

Meillä oli aikanaan kokonaiset 56 neliötä ja hyvin jyrkät portaat parvelle. Lapsilla on ikäeroa päivää vajaa vuosi, ja tokihan molemmat halusivat omat kaverinsa synttäreille kutsua. Niinpä kutsulistalle ilmestyi kymmenkunta 4-6 -vuotiaan nimeä. Voi pyhä sylvi, miten tästä voi selvitä järjissään ja ilman henkilövaurioita? Keksittiin hyvä juoni, ja markkinoitiin se lapsille. Arvatkaa mikä oli vastaanotto?

Laavusynttärit, JEEEE!

Sopisiko vaikka tämä maisema ?

Tarvitaan laavu ja pieni mäennyppylä, kuumaa mehua ja lettutaikina. Kutsuihin kirjataan pukukoodi: Säänmukainen, asusteeksi oma mäenlaskuväline.

Synttärit menevät omalla painollaan: Lasketaan mäkeä, sytytellään tulia, syödään lettu, poltetaan vaahtokarkki ja käkätetään päälle. Lähtönitinät vältetään näin: Kätketään synttäreiden alkaessa aarre hankeen. Kotiinlähdön koittaessa tyrkätään lapsille kartta ja aarteen koordinaatit käteen, ja ipanat sinkoavat uskomattomalla nopeudella kohti parkkipaikkaa.

Kannetaan kodalle puut ja sytytetään tulet. Sillä aikaa muksut ravaavat kotaa ympäri.


..painivat ja laskevat mäkeä..

Välillä muistetaan syödä,tässä tulossa piirakoita juustolla.


Avotulet eivät ole ongelma, sillä myös lapset osaavat varoa.

Voin sanoa vilpittömästi, että nämä ovat sellaiset lastensynttärit joissa aikuisilla ei leviä pää. Ipanat kirmaavat pihalla, ja itse voi hörppiä sumppia. Välillä käännetään lettu. Synttäreiden jälkeen koteihin palautuu savunhajuisia, hyvin ulkoilleita ja taatusti nopeasti nukahtavia pieniä juhlijoita, joilla ei ole hervotonta sokerihumalaa. Myös lasten vanhemmat tykkäävät.

Tavarataivas

27.12.2013

Ei nyt aleta erityisen fanaattiseksi, mutta miten vähällä tavaramäärällä ihminen tulee toimeen? Mikä riittää? Montako lusikkaa, paitaa, keitintä, taukotakkia ja H-logoa on tarpeeksi? Pitääkö omenan kuorimiseen olla siihen erikseen tarkoitettu veivi, veiville kaappi, kaapille paikka omakotitalossa? Voisiko vaelluksen taukotakki sopia myös kaupunkikäyttöön, kelpaisiko puinen makkaratikku ilman teleskooppia? Lahjaksi jotain järkevää ainaisen krääsän sijaan? En tosin tee hittoakaan sillä tiedolla että joulupukki on vienyt vuohen Kambodzaan, mutta timanttiset korvikset olivat kyllä kivat. Niitäkään ei tarvitse olla joka korvall...eikun hmm.

Äärilaitaan tavaramietinnät viedään dokumentissa Tavarataivas, jota on esitetty elokuvateattereissa ja sopivasti ennen aattoa televisiossakin. Dokumentin tekijä vie kaikki tavaransa vuodeksi varastoon, ei osta tilalle mitään ja antaa itselleen luvan hakea varastosta takaisin vain yhden tavaran päivässä. Ensimmäisen tavaran hakuun lähdetään melko vikkelästi talvikelissä munasillaan. Sen lisäksi että dokumentin idea on päätön ja toteutus hauska, pistää se kuitenkin ajattelemaan. Riittäisikö vähän vähempi?

Tavarataivas on katsottavissa Yle areenassa vielä 10 päivää. Klik.

Karpaloliköörin maistajaiset

26.12.2013

Karpaloprojekti etenee. Pari viikkoa sitten lisättiin sokerit ja siirrettiin litku jääkaappiin maustumaan. Sokerin määrä vedettiin hatusta, ts. googlen karpalolikööriohjeiden keskiarvona. Lopputulos selviää maistamalla. Otetaan lasten pupulusikka ja ryystetään varovasti. Hajusta meinaa lähteä taju, mutta maku on loistava!

Jaik.

Siihen nähden etten tykkää karpalon keräämisestä, karpalon mausta, viinasta enkä liiemmin sokerista, on karpalolikööri todella onnistunut! Ei ollenkaan kitkerä, eikä maistu viinalta. Karpalon maku on sopivasti pehmentynyt.



Joulupäivänä, kun satunnaisen pahan olon syyksi on paljastunut -3 ja +10 asteen välillä sahaava jääkaappi, ja koko jouluinen ruokavarasto on uusittu abc:ltä ja laitettu takaterassin tasaiseen jääkaappilämpötilaan, on sopiva hetki rentoutua lasillisen äärelle.

On muuten petollisen hyvää tavaraa.

Hik.

Hyvää joulua

24.12.2013

Oikein hyvää joulua kaikille !


Toivottaa Marika ylämäestä :)

Kiipeilyseinä rakentuu

21.12.2013

Kiipeilyseinän runko on suurilta linjoiltaan valmis. Vielä puuttuu vähän palkkikenkiä ja yhden pystyosuuden puut, mutta muuten runko on valmis. Melko murhaavahan tästä näpeille tulee, mutta se on sitten sellaista. Täytyy opetella kiipeemään.


Myh.

Myös seinän sopivuus sisustukseen on nytkähtänyt hieman eteenpäin. Iloisen kirjavasta väripaletista löytyi otteisiin sopivat värisävyt.

Tämä ei ole mustavalkokuva.


Ostoksilla

15.12.2013

Olkkarin tulevaan kiipeilyseinään piti löytää sisustukseen sopivia (mustia, harmaita, valkoisia) otteita. Homma meinasi mennä vaikeaksi, mutta sitten löytyi. Nyt niitä on sata.





Hihihi.

Pienet kuolemat kaukopartiohiihdosta

11.12.2013

Kaukopartiohiihto järjestetään vuosittain Utissa, Kouvolassa. Hiihdolla vaalitaan kaukopartioperinteitä hiihtämällä 75, 150, 225 tai 300 kilometrin matka eräsuksilla. Tämä kuulosti niin pöhköltä, että oli pakko mennä muutama vuosi sitten mukaan kokeilemaan kuinka ikävää hiihtämisestä voikaan tulla. Takana oli traumat hiihtämällä murtuneesta lonkasta, ja alla viimeisen seitsemän vuoden hiihtämättömyys. Lämmittelyksi sipaistiin viikon hiihtoreissu Kaldoaivilla ja siitä parin kuukauden tauon jälkeen kaukopartiohiihtoon 75 kilometrin pikamatkalle (kyllä, se on pikamatka). Kyseisenlainen valmistautuminen ei ole suositeltavaa yhtään kenellekään!

Tapahtuman henki on hyvä. Kiire ei ole, aikaa ei varsinaisesti oteta, kunhan vaan alittaa annetut rajat. 75 kilometrin osalta maksimiaika suoritteelle on 24 tuntia ja 300 kilometriin on käytettävissä 48 tuntia. Reissulla oli mukana neljä innokasta hiihtäjää, joista kolme suunnittelivat hiihtävänsä 150 kilometria. Reitit olivat 75 kilometrin mittaisia lenkkejä, jotka vaihtelevasti menivät joko umpimetsässä, hoidettuja latuja tai teitä pitkin. Tiellä hiihtäminen on siitä mukavaa, että sukset luistavat tasaisesti aivan joka suuntaan ja hiihto muistuttaa enemmän pystyjäkittämistä kuin sulavaa etenemistä. En varsinaisesti edes pidä hiihtämisestä.

Ensimmäiset 35km menivät suksilla suhteellisen mukavasti höpöttäen ja hiihdellen. Tykkylumen peittämät puut olivat erittäin kauniita, ja suorastaan vaativat sohaisua sauvalla. Jossain 35-40 kilometrin kohdalla tapahtui nuupahdus, jota pelkkä pähkinöiden mussuttaminen ei korjannut. Jälkikäteen on taas helppo analysoida syitä; liian vähäinen juominen ja liian vähäinen napostelu (puuttuneesta hiihtoharjoittelusta puhumattakaan!). Onneksi hiihtokaverilla oli mukana oiva energiapommi, josta liikeni myös tällaiselle amatöörille joka ei osannut itse varustautua. Paras buusteri on Fazerin valmis marjapiirakka! Siis sellainen kahden paketeissa myytävä herkku, jossa on kansi päällä ja sokerista marjatahnaa sisällä. Yksi piirakka naamaan ja taas suksi liikkuu. Ihan koko matkaa yhdellä piiraalla ei kuitenkaan jaksa, ja niinpä toisella ruokapaikalla oli tarkoitus tankata ruokaa ihan kunnolla. Yllätys oli melkoinen, kun kroppa ei halunnutkaan ottaa ruokaa vastaan, ei sitten yhtään. Pieni leivän närkintä ja lusikan pyörittely lautasella ei anna kovin suuresti energiaa. Vettä sentään meni runsaasti. Tauon jälkeen sukseen tuli kuitenkin vähän lisää vauhtia, mistä lie johtunut. Kyseessä saattoi myös olla mielikuvituslisävauhti, sillä todennäköisesti liikkuminen ei vaan sattunut enää niin paljon.. Loppumatkan liukastelu tiepohjalla ei ollut silti kovin mielekästä hommaa, enkä ole koskaan ikinä ollut yhtä onnellinen ABC:n näkemisestä! Siitä ei ollut enää kuin alamäki ja homma oli paketissa.

Naisten puolella suihkussa oli pimeää ja satunnaisesti myös miehiä. Onneksi kaveriporukasta yksi suostui ovimieheksi, jotta sai peseytyä rauhassa. Oma tavoite oli tosiaan saavutettu, mutta entäs pojat? Kolmesta kaksi jatkoi toiselle lenkille, yksi jätti leikin kesken. Toisen lenkin tunnelmat kiteytyivät kuulemma munkkikahvien ohella tasatyöntöihin, joilla edetään sitten kun jalat ovat niin muussina ettei niiden voimalla enää suksi liiku. Se jäi epäselväksi tulivatko pojat tasatyönnöin viimeiset 15 vai 50 kilometria..

Tasatyönnön kaltaista etenemistä, pök pök.

Täällä on kuulunut vähän sellaista huhua, että mitalin kirkastus voisi jossain vaiheessa olla tarpeellista. Mulle jäi käteen pronssinen mitali (75km alle 24h) ja pojille hopeinen (150km alle 48h). Mitalin kirkastukseen mun pitäisi siis hiihtää joko 150km (hahha ha) tai 75km alle 12 tunnin (just joo). Lisävänkää tässä aiheuttaa se, että ilmoitin aikanaan ukon vaarojen maratonille kysymättä siltä, ja kosto on kuulemma suloinen....

Operaatio Lumikammi

8.12.2013

Lumikammin tekoa jokaisen ulkoilmaihmisen pitäisi ehdottomasti kokeilla. Nyt kun meillekin on tullut jokunen sentti lunta, etupihalla lapio viuhuu kaikki illat ja jos minkälaista luolaa ja tunnelia syntyy kuin itsestään. Oikean lumimajoitteen tekeminen vaatii kuitenkin hieman enemmän lunta ja ripauksen etukäteissuunnittelua. Kokeiltiin hommaa ensimmäisen kerran pari vuotta sitten, ja varmuuden vuoksi päädyttiin tekemään majoja kaksin kappalein.

Ensin kasataan lunta. Mitä puuterimpi sen parempi. Valmis kovettunut kasa ei ole sovelias, vaan lumikasa täytyy lapioida itse. Lumen määrä riippuu siitä, tehdäänkö kerralla hyvä lumikammi vai onko kaivuuintoa toiselle -sille jossa tila oikesti riittää. Lumikasaan tökitään ulkopuolelta tikkuja helpottamaan oikean lumimäärän arviointia kaivuuhommien aikana.

Kammi yksi, mahtuuko? Ei toki.

Kasataan lumet kammiin kaksi ja odotellaan kasan kovettumista ruokaillen.

Kaivaa kaivaa!

Helpoiten kaivaminen käy siten, että yksi kaivaa lunta sisällä ja lappaa lumet oviaukkoon, josta ulkopuolella oleva lapioi ne eteenpäin. Oviaukon tulee olla oleskelualueita matalammalla. Tähän kammiin kaivettiin makuutilat kolmelle sekä pöytätaso yön happimittarille, kynttilälle.


Joko nyt?

Hienosäätöä vielä ja johan mahtuu!

Kammin lämpötila on muutamia miinusasteita riippumatta siitä millainen törkypakkanen ulkona paukkuu. Kyseisenä yönä oli tavallinen -10 asteen tuntumassa oleva talvikeli. Kammissa sisällä tarkenee siis kohtalaisella makuupussilla, eikä superpaksua untuvaa tarvita. Ipanalle laitettiin makuualusta ja lampaantalja sekä kaksi ohutta makuupussia. Sisimpänä oli lasten pussi ja uloimpana ohuen ohut aikuisten kesäpussi. Vaatteina ohut villakerrasto ja paksu pipo.

Valmiina unille, nalle tiukasti mukana pussissa.

Hyvää huomenta! Aarvatkaa oliko mulla kivaa?

Ohjeet kammin tekoon löytyvät esimerkiksi täältä.

Piparkakkutalo

5.12.2013

Piparkakkutalo kuuluu oikeutetusti joulun perinteisiin. Normaali talon muotoinen talo on toki perinteinen ja kaunis, mutta lievästi tylsä. Parina edeltävänä jouluna ollaankin askarreltu piparilaavu halkovajoineen, kivineen ja nuotioineen.



Tälle vuodelle pitää keksiä taas jotain uutta ja jännää. Suunnitelmat ovat hautumassa..

Kaamoshetta

2.12.2013

Kaamosvaelluksissa on suositeltavaa pitää välivuosia. Tauon aikana ehtii unohtaa kuinka pimeetä ja pöhköä se koko homma onkaan. Päädyttiin jostain käsittämättömästä syystä kuitenkin tekemään peräkkäisinä vuosina pienet kaamosvaellukset. Tällä kertaa valittiin kohteeksi suosittu vaellusreitti Hetta-Pallas, Pyhäkeron kiertäminen tai mikä tahansa lyhyempi lenkki Hetan maastossa. Melko avoimet suunnitelmat siis. Hetta-Pallas on niin kansoitettu että joku on varmasti hiihdellyt siellä sesongin ulkopuolellakin, hiljaisempaan aikaan? Latua ei ole, mutta joku ura sentään, eikö vaan? Jossakin netin syövereissä väitettiin uran Sioskurulle avattavan kunhan lunta on sopivasti. Vaikutti olevan.

Nokka kohti Hettaa. Kemin kohdalla auto ilmoitti ettei pidä olosuhteista.


23.12 pyhäpäivänä, -30astetta. AUton kojetaulu alkaa muistuttaa joulukuusta.

Näky ei ollut jossakin Kemin takahikiällä kovinkaan miellyttävä. Pieni soittelu ja googlettelu kuitenkin paljasti että Subaru ei ehkä vaan tykkää pakkasesta. Epäilevin mielin matka kuitenkin jatkui ja valot aikanaan sammuivat. Kuulemani mukaan eräässäkin autossa palaa moottorivalo koko ajan, ja se on vain auton tapa ilmoittaa moottorin olevan olemassa. Pettämätön logiikka.

Alkupisteeksi Hetassa valittiin Hetan Majatalo, kenties siitä syystä ettei paljon muuta tainnut olla auki. Palvelu oli ystävällistä, huone parvineen erityisesti tytön mieleen ja vieraina pääasiassa brittituristeja. Noh, eikai se haittaa, mahtuuhan niitä. Pakkasta oli kahden- ja kolmenkympin välillä ja turistipoloiset näyttivät melko viluisilta. Brittituristien juostessa toppatakeissaan aamupalalle 10 metrin matkan, löntystettiin itse hidastetun rauhallisesti paikalle pelkissä sisävaatteissa. Kiusa se on pienikin kiusa -ja ehdottoman oikeutettu vastineeksi siitä että majatalo tarjosi lounaalla fish&shipsejä ja aamupalalla papuja. Ihanan englantilaista.

Auto kuulemma mahtui olemaan pihalla parkissa, joten hyvin nukutun yön jälkeen pakkailtiin kamat ja lähdettiin hiihtämään.

Pelkkä odottelu on viileetä puuhaa.


Vastarannalla piti olla kota tai vastaava, muttei sellaista missään nähty. Myöhemmin kuultiin että se oli palanut, ilmankos ei sitä löydettykään. Lähtöpaikka löytyi kuitenkin helposti, ja siitä lähti useita risteäviä kelkkauria. Mikähän näistä mahdollisesti menee tuvalle, kun ristiviittojen suuntaan ei mene yhtäkään uraa? Noh, seurataan jotain niistä ja sovelletaan matkalla!

..soveltaamaan myös jouduttiin, sillä valittu ura lähti hetken päästä liikaa tuvasta sivuun. Korjattiin reittiä ensin yhdestä risteyksestä enemmän tupaa kohti ja toisessa lähdettiin suolle jonkun vanhaa umpihankiuraa pitkin. Tämä hiihtäjä oli pienen matkan päästä jättänyt leikin kesken, joten jatkettiin matkaa umpisessa tuvalle.


Viluinen tupa.


Ahkiot parkkiin ja sisälle!

Tupa olikin melkoisen jäässä. Sisä- ja ulkolämpötilojen ero ei ollut kummoinen, joten alettiin lämmittämään tulisijaa. Avonaisen makkaranpaistotulisijan lämmittely on tosin vähän masentavaa hommaa, kivipaasi kun ei tunnu sulavan sitten millään! Takka varasi erittäin hyvin kylmää. Se ei haittaa, meillä on paljon villaa ja untuvaa. Vietettiin tuvalla yö.

Ajanvietettä tuvalla.

Seuraavana aamuna lähdettiin tarpomaan kohti Sioskurun tupaa. Suomen suosituimmalla vaellusreitillä oli tarjota meille vain lumeen hautautunut moottorikelkkaura, kunnes sekin loppui. Matka jatkui pelkkänä upottavana umpisena. Kotopuolessa oltiin järkeilty että siellä on varmasti jo joku mennyt, yksi edes, lunta riittää, suosittu reitti. Vielä Hetan Majatalollakin sanottiin että moottorikelkkaura varmaan on, mutta latuja ei. Latuja ei toki tarvittukaan, mutta edes joku vanha kelkkauran pohja olisi ollut jees. Aikamme tarvottiin kahden ahkion voimin umpisessa ja tarkkailtiin kulkemiseen kuluvaa aikaa. Hidasta, hidasta oli. Meillä oli toki myös teltta ja kaikki muut hankimajoittumiseen tarvittavat tavarat mukana, mutta jotenkin ajatus telttayöpymisistä ei houkutellut yhtään. Ne on toisia reissuja ne, ja telttailuvälineet oli nyt mukana vain varotoimenpiteenä. Pienen pohdinnan jälkeen päädyttiin yksinkertaisesti kääntymään takaisin. Aikaa meni kahdella ladunavaajalla umpihangessa aivan liian paljon. Vanhalla kelkkauralla aika olisi ollut siedettävä, ja sitä se olikin osan matkaa. Kyllä ketutti kääntyä takaisin, mutta joskus se on vaan sellasta.

Palattiin Pyhäkeron tuvalle, ja kylläpä olikin helppoa hiihtää itse tehtyä valmista latua pitkin! Oltiin vielä toinen yö samalla tuvalla miettimässä mitä seuraavaksi tehtäisiin. Joku toinen  lenkki jossain muualla, missä? Meidän jälkeen samana iltana Sioskurulle lähti pariskunta, ja hetken jopa mietittiin uutta yritystä. Päädyttiin kuitenkin tekemään reissusta tynkä, ja palata seuraavana päivänä takaisin Hettaan. Hetalla on selvästi jotain mua vastaan. Ilta lämmiteltiin taas tupaa ja saatiin sinne melkein jo plusasteitakin. Melkein. Puumenekistä jäi vähän huono omatunto, kalvaa vieläkin.

Seuraavana aamuna pakkasta oli rapsakat -25 astetta. Otettiin kotoa likalle mukaan lasit, joiden tarkoitus oli pitää viima pois naamalta. Paikallisessa intersportissa sain hieman kummeksuvia katseita kun kyselin myrskymaskeja 6-vuotiaalle. Riittävän isot laskettelulasit toimivat tähän tarkoitukseen lähes yhtä hyvin ja pienemmällä rahalla. Itselläni on kokemusta laskettelulasien käytöstä myrskymaskin korvikkeena Norjasta, Jotunheimenistä. Lasit pitävät viiman pois silmistä, joten ei tule kyyneliä eikä naama jäädy. Lisäksi sopivan isot lasit tulevat kivasti nenälle ja auttavat myrskytuulessa hengittämään. Myös lapselle lasit toimivat tähän tarkoitukseen oikein hyvin ja ipana piti niitä mielellään. Matka Pyhäkerolta Hettaan sujui nopeasti latu-uraa pitkin. Matkasta puolet 6-vuotias lapsi hiihti itse. Tapana näköjään on hiihtää täysiä niin pitkään kunnes ei enää jaksa. ..yhtään.

Villaa, untuvaa, laskettelulasit ja nalle.


Jeeeee tumps.



Pakkasta -30 astetta. Onko kylmä? Ei, mutta suklaa on vähän jäässä.



Pakkanen alkoi kovasti kiristymään, ja Ounasjärveltä löytyi tuulikin. Maisema oli erittäin kaunis kirkkaine taivaineen ja kuutamoineen. Pakkasta oli -30 astetta, eikä kamera enää halunnut olla yhteistyökykyinen.. Järvellä brittituristit huristivat meistä kelkoilla ohi ja Majatalolla katsoivat vähän kieroon kun tyttö kömpi pois ahkiostaan.

Hullut suomalaiset.

Pitkä rotta aka lumikko

30.11.2013

Edeltävällä Kaldoaivin reissulla tapahtui kummia. Koko porukan ollessa sisällä mökissä kuului ulkoa kamalaa mökää. Itsehän kyhjötin silmät lautasen kokoisena mökin nurkassa ja annoin ritareiden uhmata hullua kirvesmurhaajaa. Epäilevin mielin muutama rohkea hiipi pihalle. Helpotus oli melkoinen, kun talviunilta herännyttä karhua tai muuta tappajaa ei sitten löytynytkään.

Metelin aiheuttajaksi paljastui kaasupullokotelossa ravia vetelevä lumikko.


Kuka kehtaa häiritä rauhaani?


Kuva: Kaverilta.

Pieni bouldernurkka olohuoneeseen

28.11.2013

Jos akka ei mene vuoren luo, vuori tulee akan luo.

Täällä kaakossa ei oikein ole ollut kunnollisia mahdollisuuksia kiipeilyn harrastamiselle. Jotain on toki, mutta niissä on aina jotain vikaa. Koska muualle lähteminen on jättimäisen kynnyksen takana, päädyttiin helpottamaan harrastamista hieman. Rakenteilla olevan talon vinokattoisessa yläkerrassa oli mukava kolonen, jota kai molemmat katseltiin vähän sillä silmällä. Mitään kiipeilyseinää ei todellakaan ollut tarkoitus alunperin rakentaa, mutta yläkerran muotoutuessa jäätiin tuijottamaan erästä tiettyä nurkkaa.

"Mä oon vähän miettinyt.."
"No mä vähän mietin myös.."

Ja näin päätettiin tehdä (sisustukseen sopiva) kiipeilyseinä.

Tästä se lähtee.

Kylmä.

27.11.2013

Tänään tuli hytistyä hampaat kalkattaen laavulla. +2 asteessa oli olevinaan villakerrastosta ja ohuesta untsikasta huolimatta aivan järjettömän kylmä. Nyt on ehkä hyvä hetki laittaa asiat oikeisiin mittasuhteisiin ja muistella kaamosajan viluisuutta. Lämpötila oli eräällä Kaldoaivin pyrähdyksellä parhaimmillaan -35 asteen hujakoilla, joka tuntui melkein yhtä kylmältä kuin tämänpäiväinen.

Kirkas taivas, huuruinen mökki.


Kaunista, kylmää.


Oho, tämä olikin tuvasta sisältä.


Kuvat ovat lainassa kaverilta, jolla on huomattavasti enemmän kuvaustaitoa kuin mulla. Kiitos.

Tilannekatsaus: Kossukarpalo

25.11.2013

Noin 1,5 kuukautta sitten laitoin karpalot likoamaan litraan saaremaata. Karpalopullo on lojumassa kahvinkeittimen vieressä, joten sen muuttumista voi tarkkailla huomaamatta. Alkuun karpalot jakaantuivat jostain syystä kahteen leiriin.


Ajan kanssa suurin osa punaisista mollukoista on pudonnut pohjalle. Litku on myös saanut väriä. Hetken päästä lisätään seokseen sokeri.


Odottavan aika on sitten todella pitkä.

Sukalla synkkyyttä vastaan!

21.11.2013

Taivas on tarjonnut viimeiset ties kuinka monta viikkoa pelkkää vettä, vettä ja vettä. Ulkona on sysimustaa, märkää ja ikävää. En ole mitenkään synkkyyteen taipuvainen, mutta nyt alkaa jo riittää. Tätä pimeää ja märkää kuraa tasapainottaakseni tein oikeat kanasukat, jotka menevät pirteydessään jo ärsyttävyyden puolelle.





Jos omat taidot ei sukantekoon riitä, sukkia saa muualtakin. Parhaimmat sukat ovat toki mummon tekemät. Itse en saa enää nauttia tästä luksuksesta, mutta mummonhan ei välttämättä tarvitse olla oma. Toreilta löytyy kasapäin oivia kutojamummoja jotka tekevät erittäin kauniita ja istuvia sukkia vuosien, kenties vuosikymmenten, kokemuksella!

Psst! Joulun alla on markkinoita ympäri maata. Parhaimmat neulomukset katoavat mummojen pöydistä ensimmäisenä. Kannattaa olla ajoissa!

Lasten kanssa retkeilyn sudenkuopat

17.11.2013

Lasten kanssa retkeily on pelkkää arvailua. Mitenhän se ipana viihtyy, mitä se jaksaa, tykkääkö se, onko tässä mitään järkeä? Mitään massiivisia mokia meillä ei oikeastaan ole ollut, mutta jotain ollaan seitsemän vuoden aikana kuitenkin opittu. Oletetaan että varusteet yms. perusjutut on lähtökohtaisesti kunnossa, ja keskitytään niihin seikkoihin jotka meillä on opittu kantapään kautta.

1) Väsyneen kanssa ei mennä minnekään. Lähdettiin tänä syksynä koulujen ja eskarin alkajaispäivänä puolukkametälle, koska musta se oli hyvä ja rento aktiviteetti loppupäivälle. Lapset oli niin umpiväsyneitä, että toinen kiukkusi minkä ehti ja toinen karjui suoraa huutoa mättäällä. Kunnon itkupotkuraivarit siis. Kerättiin puoli ämpäriä ja kälpittiin kotiin. Ei varmasti ollut karhuja 15 kilometrin säteellä yhtään!

Opittiin, että jos ipana on pidemmällä reissulla väsyneen oloinen, pidetään ihan suosiolla vapaapäivä ja möllötetään vaan. Ei kannata edes yrittää muuta.

2) Riittävä määrä naposteltavaa mukaan. Riittävä määrä on se määrä jonka kuvittelee riittävän kertaa kolme. Mulla on kotona hirveä natsikuri siitä, ettei välipaloilla paikata syömättä jäänyttä oikeaa ruokaa. Reissussa lapsen energiankulutus näyttää olevan kuitenkin aika huima, ja mulla on ollut siihen sopeutumista. Lapsi ei välttämättä huvikseen pyydä naposteltavaa, vaan sillä voi ihan oikeasti olla jatkuva nälkä. Tätä harjoiteltiin esimerkiksi 6-vuotiaan kanssa Pienellä Karhunkierroksella ja Valtavaaralla. Ajattelin että myslipatukka huipulla riittää, mutta likka taisi vedellä keksejä ja pähkinöitä matkalla, myslipatukan huipulla, napsia jotain juostessaan Valtavaaralta alas ja sitten olikin jo nälkä. Ei mennyt oppi näemmä perille, sillä 7-vuotiaalle tein Hetassa aamupalan jälkeen pussillisen eväitä koko päivälle, jonka se naposteli ensimmäisen kilometrin aikana. Mitäs seuraavat 7 kilometria syödään? Ei auttanut muu kuin kaivaa rinkasta lisää. Pian annoinkin tytön koota aamuisin eväspussinsa itse, ja läimäsin vaan eteen kaikki pähkinät, keksit, suklaat ja muut. Aina kun oli lounas, päivällinen tai iltapala, ruokaa meni silti reilusti. Illalla vielä makuupussistakin kuului että on nälkä, mitä saa?

Suklaata, keksejä, pähkinöitä, vähän karkkia.

Pikkujuttuhan se on, napostelun riittävyys, mutta reissussa on ikävää jos on nälkä. Ruuan pitää muutenkin olla sellaista mistä lapsi pitää ja mitä se syö. Suolaiset valmiit pastapussit ei meillä mene, ja jotenkin se energiavaje täytyy kuitenkin paikata. Hyvää ruokaa siis mukaan.

3) Sopiva päivämatka on etukäteisarvio jaettuna kahdella tai kolmella. Ollaan suunniteltu jokaisella reissulla liian pitkiä matkoja ja aliarvioitu hiihtämiseen tai kävelyyn menevän aika. Tehdään niin varmasti myös seuraavalla kerralla. Reissussa sitten sumplataan..

4) Jotain ajanvietettä mukaan. Lapsi on lapsi, ja sen tehtävä on leikkiä. Meillä ei lapset kotona pelaa tietokoneella, pleikkarilla eikä millään muullakaan vempeleellä, joten ei ne kaipaa sellaista viihdykettä retkellekään. Kolmen-neljän päivän mettäreissun jälkeen lapsi on kyllä ollut varsin onnellinen hotellin aamupiirretyistä, eikä siitä voi moittia. Silloin on kyllä piirrettynsä ansainnut. Retkillä on aina ollut mukana uninalle, muttei suurta leluarsenaalia. Itse vaellus riittää viihdykkeeksi varsin pitkälle. Saariselän reissulla kuitenkin opittiin, että piirustusvihko olisi hyvä olla mukana. Seuraavalla Hetan talvireissulla mukana oli sitten vihko ja varuiksi shakki. Kesäreissulla tyttö otti piirustusvihkon lisäksi mukaan pienen jääkarhun ja petshoppeja. Lapsen tehtävä on leikkiä.. Jääkarhu, petshopit ja pienen puron pieni vesiputous, ja hyvä leikki oli valmis!

5) Pakollinen varusteosio: Huono lasten makuupussi on parempi kuin hyvä aikuisten pussi. Aikuisten pussi on liian iso = varmasti kylmä. Myös kesällä.

Suurin virhe mitä voi mun mielestä tehdä, on viedä sellainen lapsi retkelle joka ei siitä itse pidä eikä kokeiluista huolimatta opi pitämään. Jos ei jaksa istua kahta päivää autossa, ei tykkää hiihtämisestä, inhottaa jos tuvassa on kylmä tai makuupussissa olo on tukalaa, turhaan sellaista pidemmälle reissulle Lappiin vie. Kokeillaan ensin pikkuretkillä kotikulmilla ja laajennetaan sitä mukaa kun homma näyttää toimivan. Jos ei toimi, on siihen sitten aikuisen vaan sopeuduttava.

Saariselän latukaamos

15.11.2013

Tässä on jotenkin käynyt niin, että meillä asuu kaksi lasta. Omat harrastukset on mitä on, eikä niitä huvita lopettaa siihen että joku rääpäle liittyy porukkaan. Rääpäleen kanssa ei voi ihan kaikkea samaa tehdä, mutta jotain kuitenkin. Niin kauan kuin rääpäle ei itse osaa reissuja protestoida, kulkekoot mukana. Reissut on mua varten, mutta miten pienen lapsen voi järkevästi ottaa mukaan talvivaellukselle?  Päätettiin ottaa selvää ja aloittaa kevyesti.

Suunnitelmissa oli helppo ahkioreissu jonnekin tasaisen maaston, kämppien ja huollettujen latujen maisemiin parhaimpaan kaamosaikaan, joulu-tammikuun vaihteeseen. Reissuun oli lähdössä kaksi aikuista ja yksi kaamosvaelluksen ensikertalainen, 5-vuotias ipana. Etukäteisselvittelyt rajasivat alueeksi UKK-puiston ja Saariselän maastot. Kohtalaisen tasaista, latua löytyy, matkat lyhyehköjä, pois pääsee nopeasti. Jos lapsi ei viihdy tai sairastuu, nopea exit on plussaa. Myöhemmin huomattiin että Saariselän latutiedotuksessa olisi ollut parantamisen varaa. Etukäteen kerrottiin että latua on jo reilusti ja lisää tulee joka päivä. Mihinkään umpiseen ei kahdella ladunavaajalla oikein viitsi lähteä, tulee nimittäin etenemisestä melkoisen hidasta. Höpönpöpöt siellä mitään kummoisia latuja ollut, joku pieni lenkki vaan. Siis kyllä on mennyt jakeluun ettei vuodenvaihde ole kaikista vilkkain aika eikä sesonkikahviloista saa pullaa, ja jos lunta ei ole riittävästi niin ei ole toki latujakaan. Latusuksella ei taasen umpihangessa tee mitään, kokeiltu on (siis pakkohan se on jokaisen itse kokeilla!). Tehtiin sitten vähän lyhyempi reissu vaikka menohaluja olisikin ollut. Saatiin tästä parin yön reissu kuitenkin.

Retki oli lyhenneestä matkasta huolimatta oikein hyvä. Lähtötilanne kotona 29.12 kello 05.19: sysimustaa, lämpötila +7 astetta. Ei hyvää päivää, äkkiä pois täältä!



Tultiin Saariselän lähtöportille valon kannalta melko myöhään. Niinpä ensimmäinen etappi oli muutaman kilometrin päässä oleva kota. Kodalla ei, yllätys yllätys, ollut ketään, joten saatiin opetella bensakeittimellä liekitystä aivan omissa oloissamme. Penkeillä mahtui hyvin nukkumaan. Aamulla herättiin hillittömään meteliin. Kah, latukonehan se siinä! Pian sen jälkeen saapui ensimmäinen hiihtäjä. Likka veteli aamupalansa vauhdilla ja odotteli meitä hitaita pakkaajia ulkosalla eestaas latua pitkin hiihdellen. Hetken päästä likka ilmoitti että hiihtäjä otti hänestä lähtiessään kuvan. Kenen lie albumeihin päätyi pieni kaamosvaeltaja?

Matka jatkui seuraavalle tuvalle. Etukäteen oli taas suuri mysteeri miten lapsi viihtyy ahkiossa, paljonko se hiihtää, onko matkanteko pelkkää huutoa ja kiukkua? Ennakko-odotukset ylittyivät positiivisesti, sillä ipana hiihti ihan hyviä matkoja, ja kun ei hiihtänyt, tapitti nätisti ahkiossa. Välillä sieltä huudeltiin lisää vauhtia ja natkutettiin kun vetäjä ei vaan jaksa eikä kykene kovempaan. Alamäessä rätkätys oli melkoinen! Välillä ahkiosta kuului tuhinaa, mutta nukkuminen on kiistetty jyrkästi. (Kokeilkaapa muuten itse; rakennetaan ahkioon makuualustoilla ja lampaan karvalla vuorattu pesä, mennään siihen sykkyrälle, untuvapussi päälle ja kaveri vetää pulkkaa. Kyllä nukuttaa!)

Itse rentoudun luonnossa hyvin helposti. Stressi katoaa, mieli on hyvä, voi vain katsella ja nautiskella. Toki välillä ottaa kupoliin rankastikin, varsinkin jos päivän suklaavaahtokarkkiannos on jäänyt vähän vajaaksi ja taivaalta tulee vaakatasossa räntää eikä tarjolla ole kuin ylämäkiä. Lopulta leirissä tai tuvalla päivä aina kääntyy paremmaksi ja viimeistään iltanapsun kohdalla ei ole huolen häivää. Tämä sama ilmiö näyttää pätevän myös lapseen. Päivällä sukset voi hetkellisesti olla yhtä solmussa kuin kotikontujen laduillakin, mutta huolet ja murheet unohtuvat nopeasti. Kiukkua ja huutoa on selvästi vähemmän kuin kotona, ja hymyä ja kaukaisuuteen tuijottelua vastaavasti enemmän. Vaikka meillä ulkoillaan kotioloissakin paljon, metsäreissujen runsas ja reipas ulkoilu takaa hyvät unet. Hyvät unet taasen tuovat mukanaan mukavan päivän..

Välillä ei jaksa hiihtää.

Kukkuu!

Välillä paikka luovutetaan nallelle, ja sitten mennään.

Tulkaa jo !

Matka jatkui kodalta lounastuvalle. Siellä oli jo muitakin, päiväretkeilijöitä tosin, mutta suuresta ruuhkasta ei kuitenkaan voi puhua. Meillä oli yöpymiseen tavoitteena tupa, jonne ei sitten kuitenkaan mennyt latua. Otettiin uukkarit ja palattiin matkan varrella olleelle edeltävälle tuvalle, joka tosin oli tarkoitettu lähinnä päivätuvaksi. Koska kello oli jo paljon eikä latuja ennakkotiedoista poiketen ollut riittävästi, päädyttiin röyhkeästi nukkumaan päivätuvassa. Leveillä penkeillä oli hyvin tilaa nukkua.


Pikkukämppä.

Virtaa, sulaa.

On hyvää.

Hyvää uutta vuotta !

Mitään suurta erämaaseikkailua tästä ei tullut, mutta ihan kelpo kaamosreissu 5-vuotiaalle tytölle ja vähän laiskalle äidille. Jälkikäteen mietittynä tämä oli tosiaan aivan hyvä ja riittävä aloitus. Kolme päivää ulkosalla on tuon ikäiselle kuitenkin pitkä aika, vaikka turnausväsymystä ei kuitenkaan näyttänyt olevan. Itse vaan tuppaa suunnittelemaan aina minimissään viiden päivän reissuja kun kerran sinne asti ajetaan. Nyt ehdittiin sitten köllimään hotellissa ja katsastamaan Ranuan elukatkin huolella. Saukkovisiitti on tainnut muodostua odotetuksi vakioksi jokaisella lapinreissulla!
Proudly designed by | mlekoshiPlayground |