51. makkara

11.10.2019

Katsoin tällä viikolla ohjelmaa Ensitreffit alttarilla. Kiva ja hyväntuulinen ohjelma, jossa ei ole tarkoitus revitellä, toisin kuin useassa muussa realityssä. Hommaan kuuluu juu vastoinkäymisiä mutta niiden ei ole tarkoitus nolata tai muuta sellaista. Edeltävässä jaksossa oltiin sopivasti luonnossa, ja jäin pohtimaan tuota Heidin ja Oskarin erilaista tapaa olla luonnossa. Toiselle hetken ikuistaminen on tärkeää, toinen ehkä haluaisi vaan olla. Musta se on mielenkiintoista, riippumatta siitä onko kyseessä nyt heidit ja oskarit vai jotkut muut peruspirkot. Itse olen molempia; kuvaaja ja oleskelija.


Olen tykännyt luonnossa olemisesta juuri siksi, että voin hyvällä omallatunnolla sanoa, että puhelin ei kuulu, vähän huono kenttä just nyt joten laitanpa sen vaikka kokonaan kiinni. Ei ole somea, eikä mitään muuta maailmaa kuin se, joka nyt on. Silloin kun vettä tulee perkeleellinen määrä, toivoisin että olisi. Mutta ei.

Alkujaan en jaksanut kuvata retkillä juurikaan, siis silloin 15 vuotta sitten. Myöhemmin aloin ottamaan kuvia kännykällä ja nyt otan niitä pääosin järkkärillä. Alussa tuntui, että kaikenlaista pitää järkkärillä kuvata, koska siitä voi olla joskus jotain hyötyä. Tällä tavalla otetuista kuvista onkin ollut hyötyä, mutta nykyisin mietin etukäteen, millaisia kuvia reissusta tarvitsen. Kuvat on työtä varten, mutta loppu vaelluksesta on sitten ihan vaan vaellusta, josta pidän oli kyseessä työ tai huvi. Voin kolmen viikon reissulla kuvata vaikka seitsemänä päivänä työtä varten ja loppuina päivinä räpsiä huvikseni jos joku kiva tilanne sattuu kohdalle. Tämä on selkiyttänyt olemista tosi paljon. En ole jatkuvasti kamera kourassa, ja kuvaustilanteet on erikseen. Ne menee siinä samalla kuin normaali askartelu, mutta jokaista ruoanlaittoa, joenylitystä ja kaakaomukillista ei ole tarpeen kuvata. Perusretkellä saatan silti ottaa kuvan aina makkarasta. Jos vaelluksella on tortilloja, lopputulos on varma.


Silloin kun aloitin tämän blogin, tein päiväreissuja lähialueelle ja muutamia reissuja Lappiin vuosittain. Se on varmaan se perustallaajan tilanne. Ihmisellä on rajallinen määrä lomia, ja niistä vain osa vietetään vaeltaen. Yksikin reissu pohjoiseen vuodessa on hyvä ja lataa akkuja mainiosti. Kun aloitin kirjoittamaan työkseni, olin ensimmäisenä vajaana yrittäjävuotenani noin kuukauden reissussa. Sitten seuraavana vuonna 100 päivää, sitten vain 75 ja 72 päivää vuodessa. Tänä vuonna olen ollut reissussa noin kaksi kuukautta ja vuotta on vielä jäljellä. Tässä lukemassa on reissut varustemessuille Muncheniin ja kaikki tapaamiset, haastattelupäivät jne jotka on tehty missä tahansa muualla kuin täällä lähialueella. Jos rankkaan listaan vain sellaiset matkapäivät, jotka on mun mukaan vaellusta tai päiväretkiä samoilla vaellusreiteillä, se on tehnyt vuositasolla 23 (2015, vajaa vuosi), 75 (2016), 49 (2017), 56 (2018) ja 38 (2019, kesken) vuorokautta. Toisaalta se on paljon, toisaalta tuntuu aika vähältä. En laskenut mukaan etelän päiväretkiä tai jotain lähialueella tehtyjä hupiyöpymisiä, vaan sellaiset, joissa olen ollut käytännössä jossakin päin lappia vaeltamassa.


Oskari oli sitä mieltä, että jos on ottanut kuvan 50 makkarasta, niin sitä 51. makkaraa ei välttämättä enää jaksa kuvata. Itse olen huomannut, että se hyvinkin mahdollisesti pitää kuvata. Myös moni roiskeläppä ja vaahtokarkki ansaitsee hetkensä. Voi olla, että julkaista ei enää tarvitse. Se on se mikä on käynyt tällekin blogille; reissuja on vaikka kuinka paljon, ja kesälläkin olin kolme viikkoa tunturissa. Välissä ajoin lapset Suomen puolelle junalle ja jatkoin matkaani tunturissa. Siitä ei ole sanaakaan täällä, koska se on mun kuplassani jotenkin niin normaalia. Instassa on sentään jonkin verran kuvia. Asiat on painettu mieleen ja kuvakin ehkä otettu, mutta spektaakkelimaista kerrottavaa ei niinkään enää ole. Kirjoitan näistä kyllä aikanaan työasioissa eri teemoilla napakat artikkelit, joiden aiheet on tiedossa ja teemat löytyy helposti. Siltikään suurta kymmenen numeron blogipostaussarjaa matkakertomuksineen ja reittikuvauksineen yhdestä rupisesta reissusta ei kyllä enää lähde. Henkilökohtaisia fiilisjuttuja voisin kirjoittaa, mutta en tiedä mikä on henkilökohtaisen ja liian henkilökohtaisen raja.


Koirien kanssa vaeltamisesta kyllä vielä riittää tarinaa. Oltiin viime reissulla kaikkien koirien kanssa vaeltamassa noin kolme viikkoa, ja siinä oli kyllä hommaa!



Tämän jälkeen meille tuli viides koira. Oikein mukava.

Lasten kanssa vaelletaan myös paljon, mutta välttelen siitä kirjoittamista. Äititeema ei oikein tunnu omalta. Kesällä mun 12- ja 13-vuotiaat kuitenkin töpötti Abiskosta Nikkaluoktaan oikein reippaasti, enkä näe tässä mitään ihmeellistä. Tietty ne kävelee. Nukuttiin myös kaikki yöt teltassa. Aikuiset yhdessä ja lapset omissaan. Retkivarusteistakin juttua riittää, mutta se ei tarkoita että kaikkien pitäisi ostaa ne kaikki.

Oma somen käyttäminen on myöskin muuttunut. En seuraa juurikaan blogeja, vaikka ennen ahmin niitä paljonkin. Yleisimmät ärsytykset kohdistuvat jatkuvaan mainontaan tai piilomainontaan, vähän hassuun tietoon, tai sitten aiheet käsittelevät asioita jotka eivät itselleni enää ole ajankohtaisia. Voi olla, että jos tutustuisin uusimpiin blogeihin, löytäisin asioita joista pidän. Mutta jostakin syystä en enää jaksa kaivella. Sen sijaan kaivelen omaa napanöyhtääni jossakin kaukaisella laavulla, jonka sijaintia en kerro edes jälkikäteen. Etukäteen en ole kertonut juuri koskaan.



Musta on hienoa, että on erilaisia tapoja olla luonnossa. Jos haluaa nauttia rauhasta ja antaa makkarallekin rauhan, se on ihan ok. Jos taas tykkää kuvata muistot kameralle niin mikäs sen mahtavampaa. Mun tapani on nykyisin kaukana kaikesta ja kaikista, välillä kuvaillen ja välillä vain oleskellen.



Tämä kuva on jostakin Ruotsista. Ei ollut ketään missään pitkään aikaan, paitsi jotain mopojonneja tuolla tunturissa. Tämä on hyvin arkipäiväistynyt asia itselleni. Teltta keskellä tunturia, ei juurikaan ihmisiä. Mun mielestä ihmisten erilainen arki on mielenkiintoista, mutta sen tuottaminen itse on kummallista. Olen kiinnostunut nimenomaan arjesta, en kiillotellusta kuvasta joka optimoidaan tasaisella postaustahdilla ja julkaisemalla asia niin, että se varmasti sopii algoritmille. Itse pidän tästä huolta kirjoittamalla silloin kun sattuu huvittamaan vaikka se ei kiinnostaisi ketään.

Sama suunnitelmallisuus koskee vaelluksia ja muita retkiä. Saatan katsoa sääennusteesta paikan minne lähden.

...vaikka huomenna.



Vähän säännöllisemmin retkijuttuja on kuitenkin instassa instagram.com/marika.varpenius/



Käytä julkisia

10.6.2018

Seuraava reissu on taas edessä. Musta olisi kiva olla jotenkin ekologinen ja luontoa kunnioittava mallikansalainen, mutta en ajatellut tuhrata yksinkertaiseen hommaan montaa päivää. Pitäisi siis päästä retkelle ja pois sieltä. Reitti on tavanomainen suora ja mukaan saattaa lähteä koira. Yksityisautoilu on saatanasta ja samalla mietin, kuinka saan helpoiten sen helvetinkoneen paikasta A paikkaan B, koska ei tuonne nyt vaan pääse julkisilla. Kun näitä reittejä katsoo, väkisinkin tulee mieleen että mitähän reitintekijä on oikein ajatellut laittaessaan keskelle erämaata kauniin 15 kilometrin pätkän? Jos haluaa siirtyä takaisin lähtöpisteeseen, helpointa on vaan kävellä takaisin. 15 kilometrin reitin autolla ajettava lenkki voi muodostua nopeasti lähes 100 kilometrin koukkaukseksi jossain kuoppaisella hiekkatiellä ja ehei, julkisia ei todellakaan ole. Okei, mun reitti on nyt pidempi, mutta tuo pikkureittikin kiinnostaisi.

Koska logistiikkaa on puljattu ennenkin, tässä parhaat kukkaset:


1. Nikkaluokta-Abisko, jos et kävellytkään koko reittiä

Lähdin eräänä syksynä reippaasti tallaamaan Abiskosta Nikkaluoktaan. Ajoin auton päätepisteeseen Nikkaluoktaan, ja otin bussin Kiirunaan ja toisen bussin kohti Abiskoa. Sitä toista bussia odoteltiin monta tuntia, koska sen lähtöpiste oli lentokentällä ja kone myöhässä. Tämä tieto tuli toki vasta sitten, kun bussi oli jo tunteja myöhässä ja ruotsalaisetkin kanssakulkijat hieman hiilenä odottamassa.

Kipitin onnellisena reittiä pari päivää, kunnes alkoi sataa lunta. Ajattelin, että nyt vittu.. Ja käännyin takaisin. Ei kiinnosta tarpoa hangessa tänään. Abiskosta pääsi junalla Kiirunaan, mutta Kiirunasta ei millään enää Nikkaluoktaan, koska kausi oli päättymässä. Matkaa tätä pomppuista korpitietä on kuitenkin 70 kilometriä, joten ei sitä viitsisi kävelläkään. Sain jonkin virkailijan kautta puljattua itselleni kyydin majatalon pitäjän kyydissä (jonka aikatauluarvio heitti sekin muutamilla tunneilla, pikkujuttu, eikä muuten ole koskaan pelottanut niin paljon kuin tuon huonosti englantia puhuvan mamman kyydissä).

Opetus: Kannattaa viedä auto Nikkaluoktaan ja käydä Abiskosta käsin retkeilemässä.

2. Kalottireitti, jossa julkiset ei toimi ja maatakin pitäisi vaihtaa

Miten saadaan helpoiten kaksi ihmistä ja kolme koiraa samasta alkupisteestä eri päätepisteiden kautta omaan kotiin?


No ei mitenkään, mutta tehtiin kuitenkin näin:
Aja koko porukalla autolla Hettaan ja ota kyytiin autonsiirtäjä. Aja iloisesti rallatellen Kautokeinoon ja jätä 50 000 euron uusi auto ja bensakortti tuntemattomalle hemmolle, ja lähde itse kävelemään. Kautokeinosta auto siirretään toivottavasti Hetan kautta Abiskoon, kunhan on ensin selvitetty tullin kanssa, että saako kaupallinen siirtäjä ajaa asiakkaan auton ensin Norjasta Suomeen ja sitten Suomesta Ruotsiin, ja vielä jättää sen sinne. Koska Hetan ja Abiskon välillä ei ole järkevää (eli mitään) julkista liikennettä, autoa siirtää kaksi henkilöä, jotka nönnöttelevät ensin peräkanaa sekä siirrettävällä autolla että ylimääräisellä autolla Hetasta Abiskoon ja jurnuttavat sitten omalla käppänällään takaisin Hettaan. Kas, Abiskossa on auto odottamassa, jonka kyytiin hyppäävät kolme väsynyttä koiraa ja yksi ihminen, jonka pitäisi olla huomenna töissä.

Kun yksi tampio kuvittelee yli 400 kilometrin jälkeen vielä haluavansa kävellä lisää, se kipittelee vielä toista viikkoa eteenpäin. Sitten halutaan pois. Kuinkas se käy? Reitin varrelta näppärästi kotiin, kun omaa autoa ei ole?

Minäpä kerron: Kalottireitti viistää Ritsemiä, josta on jokin julkinen yhteys helvettiin sieltä. Ainut ongelma on, että välissä on sairaan iso järvi. Ensin otetaan siis reittilaiva Ritsemiin, bussi Ritsemistä Jällivaaraan ja aletaan raapimaan päätä, jotta mitäs sitten? Voin sanoa, että sitten ei mitään. Ei yhtään mitään.

Jällivaarasta voi ottaa bussin lähimmälle eteläiselle kentälle, josta voi lentää yhden (tai halutessaan useamman) välilaskun kautta Helsinki-Vantaalle ja siitä junalla tai bussilla kotiin. Aika: Vaatii yöpymisen ja kun käyttää lentokonetta, luonto kuolee.

Jällivaarasta voi mennä bussilla Haaparantaan ja siitä bussia vaihtaen jotenkin Suomeen, josta jotenkin junaan jolla mahdollisesti joskus Helsinkiin ja taas junaa vaihtaen kotiin Lappeenrantaan. Aika: 2-3 vuorokautta.

Jos olisi halunnut alkujaankin väkisin mennä ihan väärään suuntaan, Jällivaarasta olisi voinut myös lähteä pohjoiseen, Kiirunaan, josta olisi voinut lentää jollakin potkurikoneella varmaan Islannin kautta Helsinkiin ja jonakin vuonna takaisin kotiin.

Päädyin lopulta liftaamaan Jällivaara-Lahti, josta ukko tuli mut hakemaan aamuyöllä. Pääsin siis samoilla silmillä aamuksi kotiin, ja viimeinen liftikyyti oli lähemmäs 1000 kilsaa ja ajoin autoa myös itse. Hinta: Kaikki kruunut mitä käteisenä oli, aika puoli vuorokautta.

Juujuu, kyllähän sitä voisi paremmin näitä suunnitella etukäteen, mutta jos matkaa on 700 kilometriä niin tiedättekö muka itse monelta olette perillä? Vaihtoehtona on tämä "tulin nyt, miten täältä pääsee pois?". Silloinhan voi valita laiva-bussi-juna-potkurikone-kameli 800 euroa ja kolme vuorokautta.


Niin että miten on, käytättekö julkisia vaellusreissuilla?

by mlekoshi